Eskapismi- todellisuuspakoisuus

Eskapismi eli todellisuuspakoisuus on keino paeta kipua ja kuormitusta – mutta siitä voi tulla myös loukku. Tämä teksti auttaa tunnistamaan, miksi...

Eskapismi eli todellisuuspakoisuus. Tästä aiheesta tuli eilisen blogijulkaisun myötä niin valtavasti kyselyitä ja ihan mieletöntä keskustelua. Aihe on selvästi ajankohtainen ja sellainen että moni tietää mitä se on ja tunnistaa muissa tämän ilmiön. Eskapismia moni "harrastaa" tietoisesti tai tietämättään, mutta monet eivät olleet ymmärtäneet aiemmin omassa toiminnassaan eskapismin todentumista. Eilinen oli monelle havahtumisen hetki. Mahtavaa!

Meillä jokaisella on omat keinomme karata todellisuutta.
Toiset karkaavat Netflixiin, toiset jääkaapille, toiset kalenterin loputtomaan täyttämiseen. Kun taas joku uppoutuu somescrolliin, ja toinen liialliseen treenaamiseen. Meistä ihan varmasti jokainen tuntee sen yhden tyypin kuka sanoo " pakko päästä joka päivä urheilemaan ja saada hiki kunnolla pintaan tai muuten tulen hulluksi" ( Tällähän ei ole sitten mitään tekemistä normaali liikunnan kanssa. Ja se on kovin yksilöllistä)

Sori vaan, mutta tätä kutsutaan eskapismiksi – ja psykologisesti se on monelle pakollinen selviytymiskeino tänä päivänä. Kun elämä ja ARKI tuntuu liian raskaalta tai todellisuus liian kivuliaalta, mieli etsii “varaventtiilin”. Pieni pakopaikka voi tuntua helpotukselta. Ja joskus se onkin tarpeen – ikää kuin laastari, joka pitää sinut kasassa hetken ja sen pahimmat hetken yli. Tähän varmasti myös tunnistettavana esimerkkinä toimii ainakin lasten vanhemmille, se kun se uhmaikäinen huutaa/kiukkuaa ja olet jo kuunnellut sitä aamu 06 lähtien niin viimeistään klo. 12 alkaa eskapismin suloinen seireeninlaulu laulaa sulosointujaan ja sanot puolisolle, että nyt on se hetki kun tarvitsen hieman hengähdystaukoa ja käyn kävelyllä.

YKSIN.

Kun palaat niin puoliso ilmoittaa vahdinvaihdosta ja lähtevänsä salille, ettei savu nouse liiaksi korvista. Tämä voisi olla eskapismin arkisin ja ikään kuin "kevein" olomuoto. Aikuinen hakeutuu "piiloon" lapsen kiukulta, koska ei itse pysty sitä vastaanottamaan enää siinä hetkessä, mahdollisesti jokin oma triggeri aktivoituu ja on pakko päästä haukkaamaan happea. Sen sijaan että pysähtyisimme, hengittäisimme syvään ja kohtaisimme sen tunteen mikä meissä aktivoituu lapsen karjumisesta ja kiukusta ja miksi.

Ongelmaksi se alkaa koitua silloin, kun pakopaikasta tulee pysähdyspaikka. Ikään kuin ainoa pelastus.

Kun et enää katso kipua/ongelmaa/haastetta, vaan juokset sitä karkuun. Kun pääset pois tilanteesta- ajattelet että se meni jo ja siihen ei tarvitse palata. Se on silkkaa asioiden piiloon laittamista. Silloin alat elää välitilassa – et oikeasti kohtaa todellisuutta, mutta et myöskään elä täysillä. Alat keksiä kiertoreittejä, mitkä eivät perustu sinun omaan arvomaailmaasi. Tarkoituksena vain nopea ulospääsy ja helpotus piinaavasta tilanteesta. Tavallisimpia eskapismin ilmentymismuotoja ovat:

Netflix-maraton, jossa katsotaan yksi jakso vielä venyykin aamuviiteen.
Loputon some-scrolli, joka syö aikaa ja energiaa.
Ylenpalttinen ruoan, alkoholin tai muun nautintoaineen käyttö – itsensä turruttaminen. "pakko saada nollata"
Työhön hautautuminen (jep, työ voi olla huomaamaton pakopaikka. Päivät pitenee, palaverit venyy. vastaan vielä muutamaan sähköpostiin).
Yliviritetty treenaaminen – keho väsyy, mutta mieli pakenee silkkaa henkistä tai ihan jo fyysistä kipua.

Nämä keinot antavat hetkellisen helpotuksen, mutta usein ne vain lykkäävät sitä, mikä haluaisi tulla kohdatuksi.

Puhun aina myös sielusta ja sielullisesta näkökulmasta niin sieltä käsin katsottuna eskapismi on väärin ymmärretty kaipuu. Se kertoo, että jokin osa sisälläsi- ytimessä, huutaa tulla nähdyksi. Se ei kaipaa, että sitä tukahdutetaan vaikka sillä scrollaamisella, vaan että sille annetaan lupa näkyä ja tulla kuulluksi: “hei, olen väsynyt. miulla on ikävä tai Hei, mie tarviin turvaa.”

Ja rehellisesti – pakeneminen on tosi helppoa, kohtaaminen on äärimmäisen vaikeaa. Mutta siinä kohtaamisessa piilee se vapauden alku. Koska et voi juosta itseäsi karkuun loputtomiin. Mielestäni aihetta ei tarvitse demonisoida vaan nimenomaan luoda ymmärrystä. Seuraavan kerran kun tiedostat tarttuvasi eskapismiin kysy itseltäsi kolme ohjaavaa kysymystä:

Miksi minä pakenen?
Onko kyse kivusta, tylsyydestä, vai siitä että hermosto on niin ylikierroksilla ettei pysähdyksestä tule mitään?
Mihin minä pakenen?
Valitsenko keinon, joka ruokkii minua – vai turruttaako se minut vain syvemmälle suohon?
Mitä minä oikeasti kaipaan?
Jos kaipaan lepoa, voinko nukkua? Jos kaipaan iloa, voinko hakea sen aidosta kohtaamisesta vaikka ystävän kanssa, enkä pelkästä stimulaatiosta?

Eskapismi ei siis ole vihollinen – se on kompassi.
Kun opit kuuntelemaan, mihin suuntaan se osoittaa, voit kääntää pakenemisen voimaksi, joka näyttää sinulle suunnan: mitä sinä kaipaat eniten juuri nyt.

Loppukevennyksenä todettakoon, että se on siis vähän kuin yrittäisi lakaista muruja maton alle piiloon. Hetken näyttää siistiltä – kunnes astut paljaalla jalalla päälle ja kiroat koko hommaa.

-Rakkaudella Jonna-

Categories: : Itsensä johtaminen ja identiteetti