Totuus vaatii liikettä

Tässä Tulihevosen vuodessa ei riitä oivallus. Jos tiedät, mutta et toimi, ristiriita kasvaa kivuksi.

Ajatellaan hetki tähän alkuun Tulihevosen vuotta perinteisen kiinalaisen lääketieteen näkökulmasta. PKL:ssa vuosi ei ole niinkään kalenterijakso, vaan ihmisen ja ympäristön Qi:n (elämänenergian) laatu ja virtaavuus. Se vaikuttaa suoraan hermostoon, elimiin, tunnesäätelyyn ja elämänrytmiin. Näin ollen hevonen = maksan liike ja tuli = sydämen tuli. Yhdessä nämä muodostavat voimakkaan ylöspäin ja ulospäin suuntautuvan energian.

Mitä tämä tarkoittaa sitten kehossa?

Maksa: suunta, tahto ja liike. maksa vastaa elämän suunnasta. Kyvystä tehdä päätöksiä, liikkeelle lähtemisestä ja siitä, kokeeko ihminen olevansa jumissa vai elävä. Ja jos käärmeen vuosi (maa–tuli, sisäänpäin kääntyvä) → pakotti pysähtymään, prosessoimaan, nielemään, niin Tulihevonen viestii → nyt liikutaan tai tukehdut tänne.

Sydän: tietoisuus, ilo ja totuus. Tuli-elementti hallitsee sydäntä. Sydän PKL:ssa ei ole vain tuo meidän fyysinen pumppu — se on koko tietoisuuden ja minuuden keskus. Tulihevosen vuosi: lisää tarvetta merkitykselle ja nostaa pintaan kysymyksen: “Elänkö elävää ja täyttä elämää?” Se tekee mahdottomaksi elää täysin irrallaan omasta totuudesta ja siksi moni kokeekin: levottomuutta sydämen tykytystä uniongelmia ylivirittyneisyyttä.

PKL:ssa tunteet eivät koskaan ole psykologisia käsitteitä vaan elinten liikkeitä. Ja tulihevosen vuosi aktivoi/ triggeröi erityisesti:

Vihaa ja ärtymystä → maksan Qin salpauma
Levottomuutta ja kärsimättömyyttä → sydämen tulen vajavuus
Äkillistä iloa ja innostusta → kun Qi alkaa taas virrata

On äärimmäisen tärkeää ymmärtää ettei viha ei ole ongelma tai huono tunne. Sen tukahdutettu liike on. Viha tai ennemminkin vihaisuus kertoo usein siitä, että ihminen on ollut liian kauan "väärässä muodossa" itselleen. Sairaus syntyy, kun elämän energia Qi ei virtaa.
Kun taas terveys syntyy, silloin kun ihminen elää linjassa oman itsensä kanssa ja Qi saa virrata vapaana. Elämän keskiössä on siis ei enempää eikä vähempää, kuin elämän ja identiteetin yhteensovittaminen. Ja juuri sitä Tulihevonen vaatii, nimittäin...

On olemassa vaihe/vaiheita ihmisen elämässä, jossa oivallukset eivät enää tuo helpotusta. Ne eivät rauhoita, eivät selkeytä, eivät vapauta. Päinvastoin — ne alkavat painaa.

Aluksi oivallus tuntuu hyvältä ja syvältä. Inspiroivalta. Se antaa sanoja, merkitystä, selityksiä. “Ahaa, siksi minusta tuntuu tältä.”

Mutta jos oivallus jää paikalleen pelkkänä oivalluksena, jos se ei saa kehoa mukaansa toimintaan, se muuttuu taakaksi. Syntyy ristiriita: tiedän jotain merkityksellistä itsestäni, mutta elän toistuvasti, kuin en tietäisi.

Ja ihminen kestää ristiriitaa vain tietyn ajan.

Tässä kohtaa moni luulee tai tuntee olevansa levoton, impulsiivinen tai tyytymätön. Todellisuudessa kyse on siitä, että totuus on ollut liian kauan padottuna sisälle.

Kehossa totuus ei ole koskaan pelkkä ajatus, vaan liikettä. Rehellisyys ei ole filosofinen väite elämän oppikirjassa. Se on kehollinen tila.

Kun ihminen elää linjassa itsensä ja oman totuutensa kanssa, kehossa on virtausta: hengitys soljuu, mieli toimii joustavasti ja kannustaen, tunteet vaihtuvat- tulevat ja menevät. Kun totuus sitten tukahdutetaan, koko keho alkaa kiristyä Tämä vaihe näyttääkin usein tältä...

– äkillinen kyllästyminen asioihin, jotka ennen tuntuivat “ihan ok:lta”
– halu irrottautua, vaikka järki ei vielä osaa selittää miksi
– tunne, että elämä on käynyt ahtaaksi, kuin liian pieni huone

Tämä on hermoston ja olemassa olevan identiteetin välinen neuvottelu, jossa keho on jo tehnyt päätöksensä ja mieli yrittää vielä pysyä vanhassa tarinassa turvallisuuden tähden. Sitten viivästytetty totuus alkaa sattua. Se on kuin kivi kengässä ja sinun tehtäväsi on päättää, kumpi haittaa enemmän: se matkan taittaminen kivi kengässä, koska "et jouda" pysähtymään poistaaksesi sen vai hetken pysähtyminen poistaaksesi kiven kengästä, jotta voit jatkaa matkaasi vaivattomammin.

On yksi asia oivaltaa, että jokin ei toimi. Mutta on toinen asia jatkaa siinä silti. Viivästetty totuus ei katoa koskaan, se ei lakkaa olemasta.
Se tiivistyy ja saa muodon. Se muuttuu turhautumiseksi, ärtymykseksi, väsymykseksi, joka ei korjaannu levolla
ja tunteeksi, että elämä “valuu hukkaan” eikä kanna. Moni yrittää tässä vaiheessa korjata itseään ajattelemalla, jos vähän lisää ymmärrystä, lisää joustoa, lisää kestämistä, lisää sitä-tätä-tuota ja kolmatta.

Mutta totuus ja sen julkitulo ei kaipaa enää yhtään lisää ymmärtämistä.
Se kaipaa liikettä, tekoja ja toimintaa!

Kun ihminen tietää mutta ei toimi (tämä on sitä kuuluisaa sit kun- elämää), syntyy sisäinen kaksoiselämä. Yksi osa elämästä on totta.
Toinen esittää olevansa. Ja mikään ei kuluta ihmistä niin paljon kuin jatkuva esittäminen itselleen ja muille. Siksi jossain kohtaa väistämättä syntyy tunne: “Jos en liiku nyt, tukehdun tähän.” Ei niinkään, että tilanne olisi objektiivisesti kestämätön. Vaan koska, sisäinen totuus on kasvanut liian suureksi pysyäkseen hiljaa ja mahtuakseen sisäisiin raameihin.

Tämä hetki usein pelottaa, koska se ei vielä tarjoa sinulle valmista suuntaa mihin mennä tai mitä tehdä. Se tarjoaa vain hyvin selkeän ei:n. Ja se riittää. Tai ainakin sen kuuluisi riittää. Tässä kohtaa moni pelkää tekevänsä hätiköityjä päätöksiä. He pelkäävät rikkovansa jotain arvokasta. Mutta on tärkeä erottaa kaksi asiaa toisistaan:
impulssi ja integraatio.

Impulssi syntyy pakoon ja sen tarpeeseen.
Integraatio syntyy pitkän sisäisen kypsymisen jälkeen.

Kun totuus on viipynyt ihmisessä kuukausia tai vuosia, sen liike ei ole/ei voi olla äkkipikaisuutta. Se on viivästetyn rehellisyyden vapautumista. Tämä vaihe ei vaadi sen ihmeempää rohkeutta edes, vaan rehellisyyttä. Rohkeutta usein romantisoidaan. Rehellisyys on harvinaisempaa. Rehellisyys tarkoittaa ettet voi enää teeskennellä, että tämä riittää. Et tiedä vielä minne olen menossa, mutta tiedät, että et voi jäädä ja että tämä ei ole kriisi, tämä on käännekohta.

Totuus vaatii liikettä ja tilaa. Muuten paikalleen jääminen alkaa rikkoa ihmistä sisältäpäin- se nakertaa kun nälkä vatsanpohjassa, niin kauan kunnes suostut kuuntelemaan. Ja eikä siinä ole mitään vikaa, niin sen kuuluukin tehdä. Se on merkki siitä, että elämä ei ole luovuttanut sinusta.

- Rakkaudella Jonna-

Categories: : Elämä kohtalo ja kasvu