Rooli vs. Elämä

Miksi niin moni ihminen romahtaa vasta lomalla, viikonloppuna tai illalla, kun rooli-minä hetkeksi hellittää?

Moni meistä elää niin, että Helsingin Kaupunginteatteri on menettänyt varsinaisen suurlahjakkuuden. Elämässä ja arjessa roolit vaihtuvat tilanteen mukaan, vuorosanat on lähes opeteltu ulkoa ja kulissit pysyvät pystyssä vaikka sisällä rakenteet jo natisevat. Taputuksia ei tule, mutta esitys sen kun jatkuu – päivästä toiseen- vuodesta toiseen tai jopa vuosikymmenestä toiseen. Ja kaikkein uuvuttavinta on se, ettei tämä ole edes näytelmä. Tämä on elämä, jota eletään täällä kuin koe-esiintymistä, jossa ohjaaja ei koskaan huuda: "riittää, saat olla oma itsesi!"

Tästä seurauksena ihmiset sanovat olevansa väsyneitä.
Uupuneita. Tyhjiä. Kuormittuneita. Mutta jos pysähdytään rehellisesti katsomaan, harva heistä on oikeasti väsynyt.

He ovat "väärässä roolissa".

Väärässä paikassa.
Väärässä muodossa.
Väärässä tarinassa.

Ja keho kyllä huomaa sen, vaikka mieli yrittää vielä neuvotella vastaan turvallisuushakuisena suunnannäyttäjänä. Mutta kun sen roolin vetäminen kuluttaa enemmän kuin mikään työ. Rooli on se versio sinusta, jota ylläpidät koko ajan, jotta ylipäätään elämä pysyisi kasassa.
Se, joka osaa, jaksaa, hymyilee, hoitaa, kestää ja nielee. Ja roolisuoritus tai pikemminkin sen suorittaja ei lepää koskaan.

Se tarkkailee jatkuvasti:
– mitä minulta odotetaan
– miten minun pitäisi olla
– milloin on sopivaa sanoa jotain
– milloin täytyy vain kestää

Elämässä ei tarvitse esittää mitään. Ei tarvitse suorittaa omaa persoonaansa ja hakea hyväksyntää ulkopuolelta taukoamatta. Ja juuri tästä syystä niin moni ihminen romahtaa vasta lomalla, viikonloppuna tai illalla, kun rooli hetkeksi hellittää. Ei siksi, että työtä olisi liikaa – vaan siksi, että roolin ylläpito on vienyt kaiken energian. Väärässä tai valheellisessa roolissa eläminen on raskasta siksi, että et saa koskaan laskea kulissia. Et hetkeksikään. Aina on joku, joka saattaa nähdä. Kuulla. Kysyä väärän kysymyksen, mihin ei löydykään helppoa vastausta. Ja silloin elämä ei ole elämistä – se on jatkuvaa vartiointia.

Valheellisessa kulississa elävällä ihmisellä täytyy olla myös veitsenterävä muisti. Muistaa mitä kerroin tälle, mitä jätin kertomatta tuolle ja millaista versiota itsestäni esitän missäkin. Se on kuin mielen taustalla pyörivä Excel-taulukko, joka ei koskaan sulkeudu. Ja siksi keho kiristyy, hengityksestä tulee pinnallista ja väsymys syvenee tavalla, jota ei voi selittää pelkällä kiireellä ja kuormittumisella.

Totuus ei vaadi muistamista.
Valhe vaatii jatkuvaa kontrollia. Ja jossain kohtaa ihminen väsyy. Nimittäin kukaan jaksa esittää loputtomiin.

Väärä tarina tuntuu kehossa, ennen kuin se tunnistetaan mielessä. Keho ei valehtele. Se ei välttämättä ole dramaattinen. Mutta se on aina tarkka ja askeleen edellä. Kun olet väärässä tarinassa tai olet työntämässä itseäsi sellaiseen väkisin, keho alkaa huomautella. Levottomuutta, jatkuvaa väsymystä, joka ei korjaannu nukkumalla, ärtymystä, jolle ei ole “hyvää syytä” ( kun kaikki on hyvin, mutta jokin ärsyttää), unihaasteet, ruokahalunmuutokset jne.

Mutta koska jo se vanha valheellinen tarina on tuttu, koska rooli on niin hyvin opittu ja koska se on joskus pitänyt sinut turvassa, mieli korjaa lausuman...
“Ei tämä nyt niin vakavaa ole.”
“Kaikilla muillakin on tällaista.”
“Minun vaan pitää jaksaa.”

Ja juuri siinä kohtaa ihminen sekoittaa sopeutumisen elämiseen. Tämä on se kohta, jossa haluan ravistella sinua lempeästi mutta päättäväisesti. Jos sinusta yhtään tuntuu siltä, että elämä vie enemmän kuin antaa, se ei tarkoita, että sinussa on yhtään mitään vikaa. Se tarkoittaa, että olet muovannut itsesi ympäristöön sopivaksi. Ympäristöön ja olosuhteisiin, jotka ei ole sinua varten.

Kukaan ei nimittäin uuvu olemalla oma itsensä.
Ihmiset uupuvat esittämällä.

Ja usein suurin pelko ei suinkaan ole edes se muutos – vaan se, että mitäs sitten jos ja kun rooli riisutaan, mitä jää jäljelle?

Vastaus on pelottava ja vapauttava yhtä aikaa...jäljelle jää SINÄ. Moni luuleekin, että kasvu on uuden oppimista. Mutta todellisuudessa se usein on enemmänkin vanhan riisumista. Kun lakkaat olemasta se, joka piti olla- alat hitaasti itsekin muistaa, kuka olet.

Eikä se tarkoita, että siinä kohtaa väsymys katoaa taianomaisesti –
vaan se muuttaa muotoaan pikkuhiljaa. Siitä ei tule enää merkki siitä, että olet liian "heikko" kun et kestä elämää, vaan viesti siitä, että olet viimein tarpeeksi rehellinen ennen kaikkea itsellesi ja myös muille.

Ja rehellisyys, vaikka se ensin väsyttää,
on ainoa tila, jossa elämä oikeasti alkaa virrata.

- Rakkaudella Jonna-

Categories: : Itsensä johtaminen ja identiteetti