Minä jäin eloon osa 5

Jonna Hallikainen Author

Sarjan viimeinen osa kertoo raskaudesta, joka päättyi kuolleena syntyneeseen vauvaan, mahdottomiin valintoihin, rajulla tavalla keskeytettyyn...

Kun vuosi oli kulunut sterilisaatiosta toukokuu 2025, uskoin ja luotin jo tarinan olevan kirjoitettu loppuun. Se oli minulle tehty päätös, sinetti. Raskas sellainen, mutta samalla lohdullinen — koska sen piti tuoda rauha. Ei enää toivoa, ei enää menetyksiä. Ei enää vuoristorataa elämän ja kuoleman välissä. Vain hiljainen hyväksyntä: tämä on nyt minun kehoni tarina tällaisena ja se riittää.

Ja sitten — se hetki.
Testi, jonka tein vain varmistaakseni jotain, mitä jo tiesin täysin mahdottomaksi.
Ne kaksi pientä viivaa, jotka ilmestyi kuin kohtalon pilke silmäkulmassa, kuin universumin joku ilkikurinen hymy.
Positiivinen.

Kädet tärisivät.
Sydän löi niin lujaa, että oli pakko istua alas vessan lattialle.
En tiennyt, pitäisikö nauraa vai itkeä, huutaa vai olla hiljaa.
Oliko tämä elämän uskomattomin ihme vai todella julma pila?
Voiko sama elämä, joka kerran riisui minut paljaaksi, antaa minulle vielä tällaisen toivon — ja samalla testata, uskallanko kokea ennenkokematonta kai jollain tavalla uudelleen?

Se ei ollut enää pelkkä raskaustesti.
Se oli portti takaisin kaikkeen, minkä olin jo monet kerrat sulkenut. Itkenyt, hyvästellyt, käsitellyt. Se oli portti toivoon, pelkoon, elämään ja kuolemaan. Ja siinä hetkessä ymmärsin jotain hyvin raakaa ja todellista: ihminen ei päätä milloin hän on valmis elämään — elämä päättää sen puolestamme. Kuin sanoen: "Luulitko todella, että voit sulkea oven, jonka kautta sinun oli vielä kerran käytävä?"

Ja minun maailmassani silloin kun mahdottomasta tulee mahdollista, kyseessä on ihme.

Minulla ei ollut enää vain keho, joka kantoi uutta elämää — se oli kokonainen tarina, joka halusi tulla näkyväksi. Se oli kohtaaminen toivon ja pelon rajalla, jossa kumpikaan ei ollut väärä. Vain todellinen.

Muistan kuinka puhelinlangan toisessa päässä naistenpolilla oli syvä hiljaisuus kun soitin ja esitin asiani. Vastaanotolla lääkäri puhui meille rauhallisesti, ammattimaisesti, mutta jokainen sana putosi raskaana lattialle kuin kivi veteen. “Raskaus on todettu ja se on täysin normaali. Viikkoja 9+5.”

Sitten itkun ja hämmennyksen seassa kuului lista faktoista, riskeistä ja prosenteista. Sanat, jotka tuntuivat suoraan tuomioilta:
ennen­aikaisen synnytyksen riski erittäin korkea.
kohtukuoleman riski erittäin korkea.
se, että sinulta lähtee henki — erittäin korkea.

Kolme lausetta, jotka pysäyttivät koko ajan.
Kuin elämä olisi asetettu vaakakupille, ja joku muu piti sormea sen päällä. Lopuksi hän sanoi sen, mitä ei olisi pitänyt koskaan joutua sanomaan ääneen: “Teillä on kaksi viikkoa aikaa päättää.”

Kaksi viikkoa aikaa päättää elämästä, jota en ollut vielä edes kunnolla ehtinyt tuntea. Kaksi viikkoa punnita rakkauden ja pelon välistä rajaa. Kaksi viikkoa aikaa yrittää hengittää, kun ilma oli niin täynnä kysymyksiä, joihin ei ollut olemassa oikeita vastauksia.

Lääkäri puhui vielä jotain veriarvoista, uusivasta hypermeesistä ja tarkemmasta seurannasta, mutta en enää kuullut. Kaikki muuttui ääneksi, joka soi vain korvieni sisällä:
“Kaksi viikkoa.”

Kaksi viikkoa aikaa olla äiti ja soturi samaan aikaan.
Kaksi viikkoa aikaa valmistautua ihmeeseen — tai menetykseen.
Ja kaiken sen keskellä, hiljainen ajatus nousi pintaan:
Ehkä tämä ei ollut päätös elämän ja kuoleman välillä.
Ehkä tämä oli päätös rohkeuden ja pelon välillä. Vaikka riski oli korkea, niin oli myös rakkaus.

Mietin miksi minut laitetaan valitsemaan?

Miksi elämä ojentaa eteeni jälleen tilanteen, jossa kumpikaan vaihtoehto ei tunnu oikealta — ja silti on pakko valita?
Miksi minulle, joka on jo menettänyt niin paljon, annetaan vielä tämä kohtuuttomin kysymys: kenet minä pelastan?

Elämä ei jaa kipua tasan eikä kysy, onko sydän vielä ehjä ottaakseen vastaan vielä tämän. Se vain asettaa meidät poluille, joilla joudumme katsomaan suoraan siihen, mitä eniten pelkäämme: hallitsemattomuuteen.

Ja niin se teki tälläkin kertaa. Raskausviikolla 12+2 ultrassa todettiin että raskaus keskeytetään. Lapsi oli kiinnittynyt kohdussa aivan vasempaan reunaan osin niin hankalasti, ettei raskauden jatkaminen ollut mahdollista. Luulin että lääkärin sanat " teidän päätöksellä ei ole enää mitään väliä, vaan meidän täytyy päättää teidän puolesta" olisi ollut lohdullinen ja helpottava asia, mutta ei se toiminut niin. Tuli ilmi, että myöskään raskauden keskeytys ei ollut mahdollista. Molemmissa lopputuloksina se, että komplikaationa kohtuni ja munatorvi räjähtää ja lopputuloksena sisäinen verenvuoto. Taas kerran keskusteltiin omasta eloonjäämisestä. Tässä kohtaa kaiken sen kriisin keskellä kävin läpi magneettikuvia, tutkimuksia ja konsultaatioita.

Lopputuloksena se lohduton tosiasia, että seuraavan viikon lauantaina klo. 10:55 synnytin kuolleen vauvamme. Tyhjyys, joka täytti huoneen. Se sellainen hiljaisuus, joka jää ihon alle — jota ei voi paeta, ei unohtaa, ei selittää.

Ja mikään, ei mikään tässä maailmassa, voi repiä sydäntä niin palasiksi kuin se hetki, kun synnytät rakkauden ilman elämää.

Aika pysähtyy. Maailma jatkaa liikkumista ympärilläsi, mutta sinä jäät siihen hetkeen — siihen pisteeseen, jossa elämä ja kuolema koskettavat toisiaan. Kaikki, mitä olit toivonut, kaikki, mitä olit valmis antamaan, jää siihen hiljaisuuteen.

Ja kun kätilön kanssa sain mennä häntä vielä katsomaan. Hän oli pieni ja täydellinen, koko maailma murtui uudelleen.
Niin paljon rakkautta, ettei mikään keho voi sitä kantaa.
Niin paljon surua, ettei mikään sydän kestä sitä kokonaisena.

Siinä hetkessä opin, ettei suru ole vain tunne — se on paikka.
Paikka, jonne rakkaus jää asumaan, vaikka elämä on jo mennyt.
Ja minä kannan sitä paikkaa mukanani aina elämäni loppuun asti.

Ja vaikka tuo pienen ihmeen elämä ei jäänyt tänne, jotain minussa jäi.
Jotain syntyi.
Se oli kuin kutsu.
Kutsu tulla takaisin itseeni — ja siihen osaan minua, joka uskalsi vielä kerran toivoa. Uskaltaa nähdä ja uskaltaa uskoa ihmeisiin.

Maailman tarkoitus ei ollut testata minua, vaan näyttää, miten syvälle rakkauteni ulottuu. Näyttää kuinka pitkälle ihminen voi venyä, kun kysymys ei ole enää elämästä tai kuolemasta — vaan elämästä ja kuolemasta yhtä aikaa. Ehkä minut laitettiin valitsemaan ilman todellista valinnan mahdollisuutta, jotta ymmärtäisin, ettei todellista hallintaa ja valintaa ole koskaan ollutkaan.

On vain herkkä sydän, joka tekee parhaansa mahdottomassa tilanteessa. Ja vaikka kukaan ei näe sitä, sekin on rohkeutta — rohkeutta valita, vaikka jokainen vaihtoehto sattuu. Valita vaihtoehtojen puuttumisesta huolimatta.

Tämä tarina ei ole pelkkä suuri suru. Tämä on todiste siitä, että ihminen voi kuolla monesti – ja silti jäädä eloon.

Sairaalassa hyvästien hetkellä päässäni alkoi soida Johanna Kurkelan kaunis laulu prinsessalle...

"Keinutan, kuuntelen, sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on, jo kuulen aallokon.
Ethän pelkää pimeää, siellä on monta kynttilää.
Ja viimein, sun matkaan, ei pääse saattajatkaan.
Yötä vasten vaikka lähdet, jatka vain vaikka on, se suuri suunnaton.
Kohti valkeata rantaa, laivaan mun laulujen,
sä kuljet tietäen, ettet pelkää pimeää, siellä on monta kynttilää.
Ja viimein, sun matkaan, ei pääse saattajatkaan.
Ethän pelkää enempää, siellä on monta kynttilää.
Nuku vain, jos väsyttää, vielä valvon vierellä.
Ja viimein, sun matkaan, ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu, on mulle, että siellä on kaikki sulle."

Vaikeimmat jäähyväiset eivät ole sanoin lausuttuja — ne kuiskataan sydämessä, joka ei unohda koskaan. Sinua aina rakasten Äiti.

- Rakkaudella Jonna-

Categories: : Elämä kohtalo ja kasvu