Mitä minusta jäi jäljelle tästä elämän lihamyllystä?
Jonna Hallikainen 
Mitä ihmisestä jää jäljelle sen jälkeen, kun elämä on murskannut lähes kaiken ja kuinka hiljainen armollisuus, rakkaus ja kasvu rakentavat...
Ai mitäkö minusta jäi?
Kun kaikki se veri, kipu -etenkin henkinen kipu ja hiljaisuus olivat vieneet kaiken- minä jäin. Tyhjänä. Onttona. Kuin kuori, joka ei muista, mitä varten on edes olemassa.
Toipuminen ei ollut kaunista. Se ei ollut lempeää.
Se oli raakaa — eläimellistä selviytymistä.
Se ei ollut mikään pehmeä matka itseen, vaan erakoitumisen aikakausi. Suljin maailman ulkopuolelle, koska en enää jaksanut selittää, en selittääkseni edes itselleni. En ainoatakaan tyhjänpäiväistä `hyvää päivää-kirvesvartta smalltalkia´.
Vain päivä kerrallaan. Hengitys kerrallaan. Mahtui päiviä, jolloin jaksoin vain hengittää. Öitä, jolloin tuijotin pimeää ja mietin, tapahtuiko tämä kaikki oikeasti minulle.
Erakoiduin.
Minun piti löytää itseni raunioista, eikä kukaan olisi voinut tehdä sitä puolestani. Selviytymisestä tuli hetkeksi elämäntapa.
–Huolehdin perheestä, lapsista, arjesta.
Pidin näytelmän käynnissä, vaikka kulissit olivat romahtaneet sisäpuolelta ihan kivijalkaan saakka. Ja tein sen — ihan saatanan hyvin.
Niin hyvin, että kukaan ulkopuolinen ei olisi uskonut, mitä kannoin sisälläni. Kuinka jokaista hymyä kannatteli raudanluja tahdonvoima. Kuinka jokainen “hyvin tässä menee lausahdus” oli oikeasti huuto, jota kukaan ei kuullut.
Ja samaan aikaan sisälläni huusin niin, että maailma olisi voinut särkyä sen voimasta. Mutta tein sen.
Helvetti soikoon, minä tein sen.
Kannoin kaiken sen kivun ja silti pidin perheeni kasassa.
Kukaan ei tiennyt. Kukaan ei nähnyt.
Sillä nainen, joka on tottunut selviytymään, ei näytä haavojaan.
Hän kätkee ne hymyn taakse ja jatkaa eteenpäin, vaikka joka askel on kuin paljain jaloin lasinsiruilla astelisi.
Ja tiedätkö — Tunsin ensimmäisen kerran vihaa.
Ei sellaista pientä, ohimenevää ärtymystä, vaan raakaa, polttavaa elämänvihaa. Vihaa siitä, ettei viimeisimmät vuodet ja elämä mennyt niin kuin piti. Vihaa siitä, että kehoni petti, maailma petti.
Ja samaan aikaan tunsin syyllisyyttä siitä, että vihasin niin syvästi.
Suru, viha, epätoivo, toivo, rakkaus, syyllisyys — ne kaikki pyörivät sisälläni yhtä aikaa kuin myrsky, joka ei tiennyt, mihin suuntaan kaataisi minut seuraavaksi. Se oli kaoottinen, ristiriitainen, räjähtävä tunne-elämän cocktail, jossa mikään ei ollut oikein mutta kaikki oli täysin totta.
Itkin.
Itkin niin paljon, että olen varma siitä, että jokainen järvi ja meri maailmassa sai uuden pisaransa.
Väsymys oli syvempää kuin mitä mikään uni voisi koskaan korjata — se oli sellaista henkistä väsymystä, jota mikään lepo ei täyttänyt.
Oli hetkiä, jolloin olisin halunnut kadota.
Oli hetkiä, jolloin en enää tunnistanut itseäni edes peilistä. Ja kun itku loppui, tuli tyhjyys.
Ja sen jälkeen —alkoi hiljainen nousu.
Siinä kaiken pimeyden keskellä, alkoi tapahtua jotain ihan pientä, hiljaista ja todellista.
Tuli armollisuus.
Tuli ymmärrys.
Kasvu.
Kuoriutuminen siitä mustasta, mitä olin kantanut kuin raskasta reppua, alkoi hitaasti murentua— sanoisin ettei niinkään mihinkään valoon, vaan raakaan rehellisyyteen.
Siihen, että ehkä ei tarvitse enää teeskennellä olevansa vahva.
Että ehkä selviytymisen sijaan voi alkaa elää.
Kasvu tuli väkisin.
Se tuli siitä, että oli pakko katsoa peiliin ja myöntää:
olen elänyt kuoleman kanssa rintarinnan nyt niin monesti ja silti minä elän.
Ja kuten sanassakin sanotaan — kaikkein suurin niistä on rakkaus.
Rakkaus on se hiljainen ja alkukantainen voima, joka jää, kun kaikki muu on riisuttu pois.
Se on katse, joka sanoo “minä näen sinut” silloinkin, kun et näe edes itseäsi. Se on kuin käsi, joka ei irrota, vaikka koko maailma ympärillä hajoaa.
Minun rakas perheeni.
Minun rakas mieheni.
Se mies, joka näki minut myös siinä hetkessä, kun olin pelkkä varjo entisestä. Oli hetkiä, jolloin meidänkin rakkautemme seisoi kielekkeellä.
Oli tehtävä valintoja:
Onko tämä se kohta, joka meidät hajottaa?
Vai onko tämä se kohta, jossa me kasvamme yhdessä uudeksi vahvistuneena kaikesta kokemastamme?
Vastaus oli molemmille päivänselvä.
Me olemme ihan helvetinmoinen tiimi.
Ei siksi, että olisimme täydellisiä.
Vaan siksi, että olemme kulkeneet kuoleman varjosta elämään, ja silti pitäneet toisiamme kädestä kiinni. Rakastaneet, ymmärtäneet, kasvaneet. On kohdattu ne kaksi ihmistä ja ihmisyys meissä, mutta loppujen lopuksi saatu se kahden kauniin sielun keskustelu kuulluksi.
Eikä mikään, ei kukaan, eikä yksikään pimeys, voi enää viedä sitä meiltä pois. Rakkaus ei pelasta meitä kuolemalta, mutta se tekee elämästä elämisen arvoista.
Ja ehkä se onkin tämän kaiken ydin.
Ei se, mitä minulta vietiin tai mitä minä koin, vaan mitä minusta jäi:
Nainen, joka tietää miltä kuolema näyttää,
ja joka valitsee elämän, valon, ilon, rakkauden ja kasvun.
Minä kuolin monta kertaa, ennen kuin synnyin uudelleen.
Ja nyt – minä olen enemmän elossa kuin koskaan. Täynnä rakkautta, täynnä elämää ja täynnä valoa.
- Rakkaudella Jonna-
Categories: : Elämä kohtalo ja kasvu