Entä jos et haluakkaan tietää?

Miten osaammekin kiertää totuutta jopa silloinkin, kun se seisoo keskellä olohuonetta ja tuijottaa meitä suoraan silmiin.

Törmäsin taas sellaiseen raivostuttavaan tosiasiaan, että kuinka onkaan helppo tulla nyökyttelemään muiden virheille, naureskelemaan ja osoittelemaan sormella. Ja nyt aijon vähän tuupata jokaista selkä seinää vasten, missä pitää kohdata myös itsensä. Sori vaan...

Nimittäin ajattelen, että ihmisellä on luontainen ja jopa vaistonvarainen kyky olla etsimättä vastausta ja kiertää sitä. Koska sitten, kun tiedät, et voi enää teeskennellä, ettet tiedä. ( koko lause on jo niin mahtipontinen, että taisin lakata itsekin hengittämästä tätä kirjoittaessani ).

On olemassa varmasti kysymyksiä, joihin haluamme kipeästi vastauksia. Janoamme niitä etenkin silloin, kun vastaukset saa näyttämään meidän oman tilanteemme suotuisalle.

Ja sitten on kysymyksiä, joihin emme oikeastaan haluaisi saada vastausta lainkaan. Silti kyselemme. Pohdimme. Analysoimme. Keskustelemme ystävien kanssa ja pyörittelemme asiaa mielessämme yömyöhään. Vatvomme ja vatkaamme. Etsimme olemattomia merkkejä, tulkitsemme toisen ihmisen sanoja, eleitä ja tekoja ja yritämme löytää selityksiä sille, minkä ehkä jo sisimmässämme tiedämme oikeastaan todeksi.

Mutta entä jos emme todellisuudessa etsikään edes vastausta?

Entä jos yritämme vain löytää sellaisen sanoituksen itsellemme, jonka kanssa meidän ei tarvitsisi tehdä itse asialle mitään? Että tilanteet ikäänkuin hoituisi ihan kuin itsestään. Kuvittelemme ongelman olevan siinä ettemme tiedä vaikka todellisuudessa ongelma on siinä, että tiedämme jo tarpeeksi, mutta emme ole valmiita toimimaan sen mukaisesti. Sillä tietämättömyys on yllättävän mukava piilopaikka!

Niin kauan kuin et ole aivan varma, voit jatkaa entiseen tapaan. Näennäisesti. Voit vaikka vaikka suhteeseen, joka ei ole sinulle hyväksi. Voit jatkaa työssä, joka ottaa enemmän kuin antaa. Tai voit lykätä päätöstä, jonka tekeminen pelottaa tai jopa sattuu. Voit selittää itsellesi, että ehkä saat asiat vielä muuttumaan. Ja ehkä ne voivat muuttuakin, mutta joskus toivo muuttuu keinoksi välttää todellisuutta eli eskapismiksi (todellisuuspakoisuus).

Ajattelet, ehkä ettet voi tehdä päätöstä, koska et tiedä tarpeeksi. Voitko ikinä tietää riittävästi? Tarvitset aina vielä yhden keskustelun, yhden selkeän merkin, yhden ulkoisen mielipiteen tai yksinkertaisesti vain vähän lisää aikaa.

Eikä elämässä kaikkea pidäkään ratkaista kiireellä. Eikä epävarmuus muutoksen keskellä tarkoita automaattisesti sitä, että välttelet totuutta. Mutta kannattaa kysyä itseltään rehellisesti: Etsinkö minä enää tietoa vai ostanko itselleni lisäaikaa, jotta minun ei tarvitsisi tehdä päätöstä?

Toinen vaihtoehdoista auttaa sinua eteenpäin. Toinen pitää sinut paikallasi ja antaa samalla tunteen siitä, että teet jotakin asian eteen. Näppärää, eikö? Mieli on taitava ja mukavuudenhaluinen. Se osaa kyllä rakentaa meille melkoisen mukavia kulisseja. Nimittäin useinkaan se totuus ei satu, mutta se mitä se meiltä vaatii voi sattua.

Miksi sitten välttelemme asioita, jotka saatamme jo tietää?

Koska totuuden kohtaaminen usein vaatii meiltä jotakin sellaista, mistä emme haluaisi luopua. Kun myönnät olevasi väärässä, joudut ehkä muuttamaan käsitystäsi jopa itsestäsi. Tai kun myönnät, ettei se unelmien suhde toimikaan, niin saatat joutua luopumaan siitä tulevaisuudesta, jota olet mielessäsi rakentanut. "happily ever after". Tämä parisuhde nyt on vain yksi esimerkki, mutta se on monesti ihmisille kovin havainnollinen.

Sitten JOS/KUN tunnistat oman osuutesi ongelmassa, et voi enää sysätä kaikkea vastuuta muiden harteille. Kun huomaat, ettet ole tyytyväinen elämääsi, saatat joutua kysymään ihan omalta peilikuvalta "hei mitä aiot tehdä tälle asialle"? Siinä kohtaa usein se totuus muuttuu epämukavaksi.

Eikä edes välttämättä sen takia, että se totuus olisi hyvin julma, vaan, että se vie meiltä mahdollisuuden jatkaa entiseen tapaan täysin tietämättöminä. Kun viimein ymmärrät jotakin olennaista itsestäsi tai omasta tilanteestasi, et ehkä enää pysty uskomaan vanhaa selitystä asioista samalla tavalla kun tähän asti.

Voit toki aina sivuuttaa havaintosi. Voit selittää sen pois ja jatkaa kuten ennenkin. Mutta jokin sinussa tietää, ettet enää ole samassa kohdassa kuin ennen. Eli entä jos et tosiaankaan tarvitsekaan lisää niistä vastauksia?

Tässä kohtaa me eletään sellaisessa maailmassa, jossa tietoa on tarjolla loputtomasti erilaisista lähteistä ongittuna. Voimme analysoida tunteitamme, lukea ihmissuhteista, kuunnella asiantuntijoita ja etsiä uusia näkökulmia loputtomasti. Jokaiselle alalle on varmasti olemassa oma eksperttinsä tai vähintäänkin se kokemusasiantuntija.

Itsensä ymmärtämisestä voikin siis tulla loputon projekti. Mitä se mielestäni kuuluukin olla sanan varsinaisessa merkityksessä, koska kasvu on ikuista ja se jos loppuu, niin loppuu tietyllä tavalla eläminenkin. Mutta haen tässä, nyt hieman eri kulmaa asiaan. Kutsutaan sitä tulokulmaa vaikka jahkailuksi. Joskus nimittäin pohdimme samaa asiaa niin pitkään, että pohdinnasta tulee se itse ongelma.

Ymmärrämme jo tietoisuuden tasolla, miksi toimimme tietyllä tavalla. Tunnistamme rajamme. Tiedämme, mikä meitä ehkäpä pelottaa ja mitä pitäisi muuttaa. Mutta emme tosiaan tee mitään. Keräämme oivalluksia kuin kauniita kiviä taskuun ja ihmettelemme, miksi matka tuntuu niin raskaalta.

Yksikään oivallus ei kevennä matkaa, jos sitä ei koskaan ota käyttöön siellä toiminnan tasolla. Kaikki vastaukset eivät synny lisää ajattelemalla ja loputtomalla spekuloinnilla.

Joskus vastaus syntyy siitä, että lakkaat kiertämästä saman kysymyksen kehää ja teet yhden konkreettisen asian toisin. Et tarvitse täydellistä varmuutta vaan toimintaa.

Joten uskallatko sinä tietää?

Haluan jättää sinulle muutaman kysymyksen pohdittavaksi.

Mitä asiaa elämässäsi olet pyöritellyt jo pitkään, vaikka tiedät sisimmässäsi, ettei pelkkä pohtiminen enää vie sitä eteenpäin?

Mitä pelkäät menettäväsi, jos myönnät itsellesi totuuden?

Ja kaikkein tärkeimpänä:

Mitä sinulta vaadittaisiin, jos lakkaisit teeskentelemästä, ettet tiedä?

Sinun ei tarvitse ratkaista kaikkea tänään ja puhdistaa pöytää. Sinun ei tarvitse tehdä hätiköityjä päätöksiä, sen takia että jokin havainto tuntuu epämukavalta.

Mutta voit lakata valehtelemasta itsellesi siitä, missä kohtaa menet omassa elämässäsi. Voit vai pitäisikö sanoa, että saat myöntää, että pelkäät. Voit tunnistaa ja rohkeasti tunnustaa, ettet ole vielä valmis. Ja voit silti olla rehellinen siitä, mitä jo tiedät.

Rohkeus ei ole aina uuden vastauksen löytämistä- joskus se on sen myöntämistä, että olet löytänyt vastauksen jo kauan aikaa sitten, mutta et ole uskaltanut toimia.

Kuten sanottu, tietämättömyys on mukava piilopaikka silloin, kun se raaka totuus vaatii sinulta jotakin. Mutta piilopaikassa asuu sokean pisteen ongelma. Siellä on turvallista pysyä, mutta siellä ei välttämättä pääse eteenpäin. Ja jossain vaiheessa sinun on päätettävä, haluatko suojella itseäsi totuudelta vai antaa tuolle totuudelle mahdollisuuden muuttaa elämääsi. Sillä et voi muuttaa sellaista, minkä olemassaoloa et suostu myöntämään. Joten...

Entä jos et enää kysyisikään, mitä sinun pitäisi tietää?

Entä jos uskaltaisit kysyä, mitä sellaista jo tiedät — mutta miksi et vielä uskalla toimia sen mukaan?

Rakkaudella,

Jonna

Categories: : Elämä kohtalo ja kasvu, Ihmissuhteet rakkaus ja dynamiikat, Itsensä johtaminen ja identiteetti, Mieli tunne ja hermosto