Hyvä paha asenne!
Jonna Hallikainen 
Onko olemassa hyvää ja huonoa asennetta, vai olemmeko vain oppineet nimeämään toistemme ajattelun itsellemme mieluisalla tavalla?
Asennepuhe lipsahtaa helposti siihen, että positiivinen asenne on se ainainen hyvä ja negatiivinen asenne se mikä mättää.
Mutta haluan haastaa jokaisen ajattelemaan, että onko sittenkään olemassa hyvää ja huonoa asennetta, vai olemmeko tosiaan vain oppineet nimeämään toistemme ajattelun itsellemme mieluisalla tavalla? Koitan olla kirjoittamatta sitä perinteistä positiivisuuspropagandaa, vaan ravistella vähän vastuita taas siitä omasta ajattelusta.
Let´s go!
”Nyt on kyllä niin negatiivinen asenne.”
Siinäpä vasta lause, jolla saa toisen ihmisen hiljaiseksi ja mitätöityä hänen huolensa ja nostettua samalla itsensä mukavasti positiivisuuden ylhäiselle jalustalle. Tai...
”Asenne ratkaisee!”
Kyllä. Mutta mitä se asenne oikeastaan ratkaisee? Ja ennen kaikkea ratkaiseeko se asenne kaiken, vai olemmeko vain tehneet siitä uuden tavan syyllistää ihmisiä asioista, joihin he eivät yksin pysty vaikuttamaan?
Asennepuhetta kuulee nykyään kaikkialla ja meitä kannustetaankin ottamaan positiivinen asenne, muuttamaan ajatteluamme ja katsomaan asioita valoisammasta näkökulmasta. Sinänsä ihan kannatettavia ajatuksia ja kyllä, sitähän minäkin teen, MUTTA...
Minä haluan myös pysäyttää teidät hetkeksi ajatuksen äärelle, että mitä oikeastaan tarkoitetaan hyvällä ja huonolla asenteella. Tässä kohden muistutan, ettei nämä ole mitään oppikirjalausuntoja vaan yhden hassun yksinkertaisen monimutkaisen naisenaivojen tuottamaa ajatusjuonnetta. Sillä kun tätä asenne asiaa vähän raaputtaa nimen alta niin huomaa nopeasti, ettei se asenne sitten kuitenkaan ole niin yksinkertainen ja mustavalkoinen asia kuin meidän annetaan ymmärtää- vai onko?
Aloitetaan siitä, että positiivinen ei automaattisesti tarkoita hyvää. Kuvitellaan kaksi ihmistä, jotka molemmat saa kuulla työpaikallaan, että organisaatiossa on käynnistymässä muutosneuvottelut.(tämä on aika ajankohtainen aihe valitettavan monelle).
Esimerkkihenkilö 1. ”No, eihän tässä mitään. Kaikella on tarkoitus. Nyt vain positiivista mieltä ja eteenpäin. Ei pidä jäädä tuleen makaamaan”
Esimerkkihenkilö 2. ”Tämä tilanne huolestuttaa minua. Meillä on jo nyt jokaisella liikaa töitä. Ja mitä jos joudun työttömäksi, niin miten käy talolainan ja perheen"?
Kumpi heistä nyt sitten suhtautuu tilanteeseen paremmalla asenteella?
Ensimmäinen vaikuttaa kyllä positiivisemmalta. Hän ei valita, ei huolehdi ääneen eikä ainakaan lisää muiden epävarmuutta jo muutenkin haastavassa tilanteessa. Hän on omaksunut selviytyjän roolin ja on päättänyt pitää tunnelmaa yllä ja hännän pystyssä vaikka hakaneulalla.
No esimerkki Erkki numero 2 sitten taas nostaa esiin ihan aiheellisia ongelmia/haasteita/huolia joita tilanne tuo mahdollisesti hänelle itselleen, mutta myös koko työyhteisölle. Hän kyseenalaistaa, ilmaisee huolensa ja miettii vastauksia.
Jos positiivisuus tarkoittaa sitä, että tilanteeseen suhtaudutaan iloisesti, ensimmäinen voittaa tämän kilpailun mennen tullen. Mutta jos tarkastelemme sitä, kumpi pyrkii kohtaamaan todellisuuden ja vaikuttamaan siihen rakentavasti, asetelma muuttuu.
Ensimmäinen esimerkkihenkilö saattaa kyllä ihan aidosti olla luottavainen tilanteen kulkuun tai sitten hän välttelee epämukavuutta, koska ei halua kohdata omia pelkojaan. Toinen saattaa olla juuttunut huoleensa siinä määrin, että siitä ei ole mielessä edes poispääsyä. Tai sitten hän tunnistaa todellisen riskin ja uskaltaa sanoa sen ääneen. Eli emme koskaan voi ulkopuolisena tietää toisen ihmisen asennetta pelkästään siitä, kuulostaako hänen puheensa positiiviselta vai negatiiviselta meidän korvaamme.
Positiivinen puhe ei aina takaa rakentavaa ajattelua. Eikä ongelman esiin nostaminen tarkoita huonoa asennetta. Joskus se kaikkein vastuullisin ja positiiviseen lopputulokseen johtava asenne on juuri se asenne minkä uskaltaa sanoa, että tässä on ongelma, eikä sitä ratkaista teeskentelemällä, ettei sitä ole.
No onko sitten huonoa asennetta olemassa?
On kyllä! Mutta ehkä se pitää määritellä hieman tarkemmin. Nimittäin minusta huonoa asennetta ei voi määritellä sillä perusteella, että toinen ihminen on surullinen, pettynyt, vihainen, epäilevä tai suorastaan skeptinen tai eri mieltä asiasta kanssani.
Tunteet eivät ole yhtäkuin asenteet. Eivätkä ne ole sen enempää moraalisia epäonnistumisiakaan.
--> Voit olla pettynyt ja silti suhtautua tilanteeseen vastuullisesti. Voit olla peloissasi ja silti toimia rohkeasti ja mennä eteenpäin pelosta huolimatta. Voit olla vaikka vihainen ja silti käyttäytyä toista ihmistä kohtaan kunnioittavasti.
--> Vastaavasti voit hymyillä, puhua kauniisti naamatusten ja levittää ympärillesi valon energiaa samalla, kun toistuvasti vähättelet muita, välttelet vastuuta ja kieltäydyt katsomasta omien ajatuksiesi ja toimintasi seurauksia.
Siksi erottaisin toisistaan ihmisen, hänen tunteensa, hänen ajattelunsa, asenteensa ja hänen toimintansa. Ne vaikuttavat toisiinsa, mutta ne eivät ole sama asia.
Huono päivä ei tee yhdestäkään ihmisestä huonoasenteista. Kriittiset ja kipakatkin kysymykset ei tee ihmisestä hankalaa. Eikä edes ne eriävät mielipiteet ole automaattisesti merkki siitä, ettei ihminen halua yhteistä hyvää.
Huono asenne näkyy mielestäni erityisesti siinä, miten ihminen suhtautuu vastuuseen, muihin ihmisiin ja kyvykkyyteen tarkastella omaa ajatteluaan ja sen luomaa toimintaa.
Se heijastuu siinä, jos mikään ei koskaan ole hänen vastuullaan tai että hän löytää aina syyllisen muualta, mutta ei koskaan omaa osuuttaan. Huono asenne näkyy kun aina muiden pitäisi muuttua, mutta itse ei suostu tarkastelemaan toimintatapojaan. Tämäntyyppinen ihminen torjuu jokaisen toisten esittämän vaihtoehdon jo ennen kuin on edes yrittänyt ymmärtää sitä tai nähdä sen toimivuutta. Huonolla asenteella varustettu kaveri käyttää omaa pahaa oloaan oikeutuksena kohdella muita huonosti.
Eli hyvässä asenteessa kyse ei ole siitä, että ihmisen pitäisi aina olla hyvällä tuulella tai suhtautua kaikkeen myönteisesti, vaan kyse on siitä, mitä hän tekee omalla suhtautumisellaan asioihin ja olosuhteisiin.
No mitäs sitten, kun se realismi naamioidaan negatiivisuudeksi? Ihminen vallan erehtyy kertomaan, ettei jokin suunnitelma toimi. Hän nostaa esiin riskin/haasteen tai jopa suoranaisen ongelman, jota muut eivät näe tai halua nähdä. Hän kysyy, mihin muiden tekemä päätös perustuu tai miksi sama virhe toistetaan jo kolmatta kertaa. Ja mitä hän saa vastaukseksi?
”Älä nyt ole noin negatiivinen.” Anteeksi mitä?
Eli ongelma ei olekaan mahdollisesti siinä huonossa suunnitelmassa, puutteellisessa johtamisessa tai siinä, ettei kukaan ole miettinyt seurauksia nenäänsä pidemmälle vaan huomataan, että ongelma onkin siinä, että joku kehtaa huomata ne ja sanoa niistä vielä ääneen.
Onhan se nyt huomattavasti mukavampaa vaihtaa keskustelun aihetta kuin tarkastella omaa toimintaa. Olipa tämä sitten parisuhteessa tai työyhteisössä niin tämä voi olla erityisen vahingollista. Sillä jos kriittiset havainnot leimataan aina kielteisyydeksi, muut oppivat nopeasti millaisista asioista kannattaa vaieta. Ja lopulta pöydässä istuu kaikki nyökyttelemässä, vaikka jokainen näkee ongelman, mutta ei viitsi sanoa mitään.
Ulkopuolelta katsottuna tunnelma voi vaikuttaa erinomaiselta- onhan kaikki hiljaa ja näennäisesti samaa mieltä. Mutta tilanteen sisältä katsottuna kyse saattaa olla vaikenemisesta, pelosta ja vastuun välttelystä.
Kritiikillä ja jatkuvalla vastustamisella on toki eronsa. Rakentava kriittisyys pyrkii ymmärtämään, arvioimaan ja parantamaan. Jatkuva vastustaminen taas voi torjua kaiken uuden riippumatta siitä, mitä perusteluja sille esitetään. Siksi olennaista ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan myös se, miksi sanomme sen ja mitä olemme valmiita tekemään seuraavaksi.
Asenteista puhuttaessa minua aina suuresti huvittaa, kun hyväasenteiseksi ihmiseksi mielletään usein sellainen, joka venyy, joustaa, sopeutuu, jaksaa aina vaan hymyillen painaa hommia ja löytää ratkaisuja silloinkin, kun kaikki muut ovat jo nostaneet lapasensa pystyyn.
Hän joka sanoo kyllä. Hän on se, joka ei tee numeroa itsestään. No mutta mitä käy varsin nopeasti silloin, kun hän sanookin ei? Kun hän toteaa, ettei tämä enää käy? Kun hän lakkaa paikkaamasta muiden laiminlyöntejä tai suostumasta jatkuvasti kohtuuttomiin vaatimuksiin?
Muuttuuko hänen asenteensa huonoksi sillä hetkellä, kun hän ei enää suostu olemaan kaikkien muiden joustovara? Ei muutu ei. Mutta saa kyllä välittömästi leiman, että miten siitä mein hyväasenteisesta Helenasta on tullu noin vaikea ja negatiivinen.
Mutta kuulkaa kyllä se joskus se hyvä asenne tarkoittaa sitä, että ihminen lakkaa suostumasta sellaiseen, mikä ei ole hänelle hyväksi tai kuluttaa liikaa. Joskus se tarkoittaa vaikeankin keskustelun käymistä muiden kanssa tai vaikka oman keskeneräisyytensä myöntämistä.
Hyvä asenne ei ole jatkuvaa reippautta. Se ei ole muiden miellyttämistä. Eikä se ole oman pahoinvoinnin peittämistä positiivisilla tsemppilauseilla. Hyvään asenteeseen kuuluu myös se, että tunnistat, mitä ei pidä enää kestää.
Tiesitkö että asenne tarttuu?
Tarttuupa hyvinkin, mutta niin tarttuu myös vastuu. Ajattele itsesi keskelle yhteisöä, jossa vaikka yksi ihminen suhtautuu kaikkeen kyynisesti. Jokainen uusi idea saa vastaukseksi huokauksen. Ajan myötä muidenkin innostus alkaa hiipua, kukaan ei jaksa enää innostua eikä yrittää- onhan näitä kokeiltu. Jatkuva kielteinen vuorovaikutus vaikuttaa siihen, millaiseksi yhteinen ilmapiiri muodostuu.
Mutta vaihdetaanpa näkökulmaa...
Entä jos samaan yhteisöön tuodaan ihminen, joka suhtautuu kaikkeen innostuneesti mutta ei suostu kuuntelemaan kritiikkiä tai realiteettejä lainkaan? Hän torjuu vaikeat kysymykset, leimaa epäilevät ihmiset muutosvastarintaisiksi ja vaatii muita mukaan innostukseensa. Tulee muuttamaan kaiken sillä kuuluisalla hyvällä tekemisen meiningillä. Onko hänen asenteensa hyvä?
Ei välttämättä. Nimittäin pelkkä innostus ei tee ihmisestä hyvää yhteistyökumppania. Eikä myönteisyys korvaa aitoa kuuntelemista, harkintaa tai kykyä kohdata myös epämiellyttävää palautetta. Se yhteisö ei tarvitse vain positiivisia ihmisiä Pirreksi Hansujen laumaan.
Yhteisöt (olkoon ne sitten mitä tahansa) tarvitsee ihmisiä, jotka uskaltaa kohdata aidosti, ajatella, keskustella, kyseenalaistaa, ottaa vastuuta ja muuttaa jopa mieltään silloin, kun uutta tietoa tulee vastaan, mihin muutoksensa perustaa. Ympäristö siis vaikuttaa valtavasti siihen, uskallammeko yrittää, puhua, erehtyä ja jopa aloittaa uudelleen.
Eli positiivisuus ja se hyvä svengaava asenne voi olla voimavara. Mutta siitä ei pidä tehdä mittaria, jolla arvioimme toisen ihmisen arvoa tai kykyä selviytyä elämästä.
Eli onko siis olemassa hyvää ja huonoa asennetta?
Minun vastaukseni on kyllä, jos puhumme siitä, miten suhtaudutaan vastuuseen, toisiin ihmisiin, palautteeseen ja mahdollisuuteen oppia.
Mutta ei, jos käytämme näitä sanoja luokitellaksemme ihmisiä sen perusteella, kuka jaksaa hymyillä eniten, kuka kyseenalaistaa vähiten tai kuka suostuu helpoimmin siihen, mitä muut häneltä odottavat ollaksesi kiltti-väritön-hajuton ja mauton.
Joskus hyvää asennetta on innostus ja yrittäminen. Joskus se on kriittinen kysymys, joka voi johtaa kasvunloikkaan ja hyvää asennetta voi olla vaikkapa anteeksipyyntö, silloin kun sille on paikkansa.
Eli ehkäpä kysymys ei siis olekaan siitä, onko sinulla hyvä vai huono asenne. Vaan mitä sinun asenteesi saa aikaan – itsessäsi, muissa ihmisissä ja siinä maailmassa, jota olet omalla toiminnallasi rakentamassa?
Rakkaudella,
Jonna
Categories: : Ihmissuhteet rakkaus ja dynamiikat, Itsensä johtaminen ja identiteetti, Mieli tunne ja hermosto