Itku pitkästä ilosta

Jonna Hallikainen Author

Suomalaisen ajattelun perintökalleus, joka opettaa pelkäämään onnellisuutta.

Hiton pieni lause, johon on saatu piilotettua melkoinen määrä asennekasvatusta. Eikä ihan niin hyvällä kasvuvaikutuksella.

Ihan vain tällaisena aloitusheittona, niin millaisen viestin esimerkiksi pieni lapsi saa tästä ikiaikaisesta sanonnasta: "Älä iloitse liikaa. Älä innostu. Älä naura ja nauti- kohta kuitenkin sattuu ja tapahtuu". Kaikki ilo ja onni päättyy aina suruun ja murheeseen.

Onko tämä se viesti, jota halutaan välittää tulevaisuuden tekijöille? 

Eikä tässä ole kyse vain tästä yhdestä mokomasta sanonnasta. Meillä on kokonainen kulttuurillinen sanavarasto, jossa ilo, onnistuminen ja onnellisuus tuntuvat kaipaavan varoitustarraa- vituiks se kuitenkin menee! Ja näitähän minä sitten koitan teille sanoittaa uudesta tulokulmasta.

Mutta kuka meidät on saanut pelkäämään onnellisuutta?

”Itku pitkästä ilosta.”

Ihan varmasti se sanotaan leikillään. Ehkä lempeästi naureskellen. Se aikuinen on kuullut saman lauseen omassa lapsuudessaan niin monta kertaa, ettei enää edes ajattele sen merkitystä piilomerkityksestä puhumattakaan. Mutta mitä me todellisuudessa opetamme yhtään kenellekään, kun yhdistämme ilon ja sitä seuraavan itkun toisiinsa?

Sen että ilolla on aina hintansa. Että onnellisuuteen ei kannata heittäytyä kokonaan. Että aina jossakin nurkan takana odottaa pettymys, joka palauttaa liian iloiseksi käyneen ihmisen takaisin maan pinnalle. paluu todellisuuteen. Mutta miksi ihmeessä ilosta pitäisi varoittaa?

Kuten olen jo todennutkin monesti, niin suomalainen sananlaskuperinne on täynnä elämänkokemusta, huumoria ja viisautta. Mutta kaikki sukupolvelta toiselle kulkeutunut ei ole automaattisesti sellaista viisautta, jota meidän kannattaisi jakaa sellaisenaan.

Meille on opetettu esimerkiksi, ettei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Että kel' onni on, se onnen kätkeköön. Että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Jokaisella näillä lie on oma historiallinen ja inhimillinen taustansa. Niillä on voitu opettaa harkintaa, vaatimattomuutta ja varautumista elämän arvaamattomuuteen. Mutta onko se osa nykyaikaa? Tarvitseeko sen olla?

Kun se harkinta muuttuu jatkuvaksi varovaisuudeksi tässä elämässä? Vaatimattomuus muuttuu oman ilon piilottamiseksi ja sen kokematta jättämiseksi. Kun varautuminen muuttuu kyvyttömyydeksi nauttia siitä, mikä on juuri nyt hyvin...tässä hetkessä.

Silloin emme enää vain varaudu pettymykseen. Vaan alamme systemaattisesti harjoitella pettymystä silloinkin, kun mitään pahaa ei ole tapahtunut/tapahtumassa. Sanontahan jatkuu "...ja pieru kauan nauramisesta" eli mitäs sit? 

Mutta viedäänpäs ajatus taas käytäntöön muutamin esimerkein.

• Ihminen saa uuden työpaikan, mutta ei uskalla iloita siitä ennen kuin koeaika on ohi. Saavutus ei ole merkittävä, ennen sen jonkinlaista vakiintumista.

• Ihminen rakastuu, mutta pidättelee tunteitaan eikä antaudu rakkaudelle, koska suhde voisi kuitenkin päättyä nyt tai vuosien päästä. 

• Ihminen onnistuu jossakin pitkään tavoittelemassaan asiassa, mutta alkaa saman tien miettiä, milloin sitä seuraava vastoinkäyminen tulee. Lentää se pelikaani sinne turbiiniin. Hänellä on kaikki hyvin, mutta juuri se tuntuu koko asiassa niin epäilyttävältä.

Aivan kuin elämässä olisi jokin näkymätön onnellisuuskiintiö, jonka ylittäminen johtaisi automaattisesti laskuun. Kuka sellaisen kiintiön on meille määritellyt?

Painotan varmasti kyllästymiseen asti sitä, että meistä jokaisen on otettava vastuu omasta ajattelusta. 

Ihmisen mieli nimittäin ei ainoastaan reagoi siihen, mitä tapahtuu. Se myös ennakoi tulevaa aikaisempien kokemusten, opittujen uskomusten ja odotusten perusteella.

Ja kun opimme ajattelemaan, että suurta iloa seuraa aina väistämättä pettymys, alamme aina suhtautua onnellisiin hetkiin varauksella. Emme välttämättä tietoisesti ajatellen tätä meille mandaattina annettua sananlaskua. Mutta tämän kaltainen uskomus näkyy siinä miten toimimme.

Vähättelemme onnistumistamme, jottei putoaminen tuntuisi niin korkealta ja etsimme vaistomaisesti ongelmia tilanteesta, jossa niitä ei vielä ole. Saatamme jopa alkaa pitää jatkuvaa huolestumista vastuullisuutena, koska uskomme sen valmistavan meitä mahdollisiin vastoinkäymisiin. Ja jos pettymys lopulta tulee, voimme tulkita sen todisteeksi siitä, että olimme oikeassa.

Niinpä tietenkin. Ei olisi pitänyt iloita liikaa!

Mutta hetkinen.

Oliko pettymys nyt seurausta ilosta vai vain yksi niistä asioista, joita elämässä joskus tapahtuu. Se, että kaksi asiaa tapahtuu peräkkäin, ei tarkoita, että ensimmäinen aiheutti automaattisesti jälkimmäisen. Ilo ei ole velkaa surulle eikä onnistuminen tilaa seurakseen epäonnistumista. Yksikään onnellinen päivä ei synnytä huomiseen vastoinkäymistä vain siksi, että tänään nauroit vähän liian paljon ja nautit elämästä.

Voiko olla että olemmekin sekoittaneet onnellisuuden ja varomattomuuden keskenään?

Ehkä tämän sananlaskun taustalla onkin myös ajatus siitä, että liiallinen riehaantuminen johtaa joskus vahinkoihin? Palaan lapsiesimerkkiin: lapsi riehuu-->kompastuu-->alkaa itkeä. Siinä yhteydessä sanonnalla voi olla hyvinkin konkreettinen merkitys.

Mutta ongelma syntyy, kun yksittäisestä tilanteesta tehdään koko elämää koskeva sananlaskumuotoinen nyrkkisääntö. On aivan eri asia opettaa lapselle, että sohvan selkänojalla hyppiminen voi päättyä kolhuun, kuin opettaa hänelle, että liiallinen ilo itsessään on vaarallista/haitallista. Turvallisuutta voi opettaa ilman, että ilosta ja onnellisuudesta tehdään epäilyttävää.

Ja sama pätee aikuisiin.

Voimme tehdä harkittuja päätöksiä, ymmärtää riskejä ja hyväksyä elämän epävarmuuden ilman, että meidän tarvitsee pidätellä elämän tuottamaa iloa. Varovaisuus ei edellytä tietynlaista synkkyyttä. Eikä onnellisuus tarkoita sitä, että ihminen olisi menettänyt jollain tapaa koko todellisuudentajunsa.

No sitten on vielä sellainenkin pointti, että mitäs jos olemme oppineet häpeämään omaa iloamme?

Vai kuinka monelle meistä on luontevaa kertoa vaikeuksistaan? Tai sitten se onnistumisen jakaminen tuntuu kehuskelulta? Kuinka moni osaa ottaa kyllä vastaan tietynlaista myötätuntoa, mutta menee täysin hämilleen saadessaan ihailua ja kehuja?

Kuinka moni pienentää omaa onnistumistaan sanoilla ”no, kävi vain hyvä tuuri”, vaikka taustalla olisi vuosien tehty työ. "Älä nyt vielä liikaa innostu”?

Miksi?

Miksi olemme niin nopeita muistuttamaan itseämme mahdollisesta pettymyksestä, mutta niin hitaita antamaan toiselle luvan nauttia onnistumisestaan?

Toki haluamme joskus suojella itseämme ja läheisiämme pettymyksiltä. Se on inhimillistä. Mutta suojeleminenkin voi mennä niin pitkälle, että alamme kaventaa juuri sitä haluamaamme unelma elämää, jota yritämme suojella.

Ja jos ihminen ei uskalla iloita, koska pelkää menettävänsä ilon, hän menettää siitä osan jo ennen kuin mitään muuta on tapahtunut. Siinäpä vasta onkin erikoinen tapa yrittää välttää menetystä.

Ilo ei ole lupaus siitä, ettei surua tule. Se on sanomattakin selvää. Tässä kohtaa on tärkeää tehdä itselleen yksi asia hyvin selväksi. Elämässä tulee pettymyksiä. Tulee menetyksiä, surua ja päiviä, jolloin mikään ei tunnu menevän niin kuin toivoimme. Eikä ilo suojaa meitä niiltä tapahtumilta- ei niin millään.

Mutta ei sitä tee iloitsematta jättäminenkään. Jos jätät tänään nauramatta maha kippurassa siksi, että huomenna saattaa itkettää, huomisen mahdollinen suru ei muutu yhtään pienemmäksi.

Sen sijaan olet menettänyt ISON ILON JA ONNEN tästä päivästä.

Kirjoitukseni tarkoitus ei ole vaatia ketään olemaan onnellinen. Koska todellakin tiedän itsekin ettei vaan kaikissa elämäntilanteissa ilo tunnu mahdolliselta, eikä sitä tarvitse pakottaa. Vaikka siihenkin meillä on sananlasku "Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis" APUA!

Mutta silloin kun se ilo tulee luonnostaan, miksi emme antaisi sille tilaa tulla? Miksi emme sallisi itsellemme sitä hyvää, joka on jo tässä, vaikka emme tiedä, mitä huomenna tapahtuu?

Entä jos pitkästä ilosta seuraisikin lisää iloa?

Kaikki meille opetettu ei ole sellaista, mitä meidän täytyy opettaa eteenpäin tuleville sukupolville. Eivät edes ne lauseet ja sanonnat, joita on toistettu sukupolvien ajan. Vai pitäisikö sanoa etenkään niitä!

Minä haluaisin nähdä maailman, jossa lapsen nauruun ei vastata ennustamalla itkua. Maailman, jossa onnistumisesta saa olla ylpeä ilman, että sitä täytyy pienentää piirunkaan vertaa.

Ajattele maailma jossa rakkauteen saa heittäytyä ilman, että joku muistuttaa heti sen mahdollisesta päättymisestä ja eron kirvelevyydestä. Ja jossa onnellisuus ei ole jotakin, jota täytyy varoa, piilotella tai pyydellä anteeksi.

Elämä kyllä opettaa meille hyvin luontevalla tavalla surun, menetyksen ja pettymysten olemassaolon. Ei meidän tarvitse opetella niitä etukäteen jokaisen onnellisen hetken kustannuksella.

Ja jos joskus pitkän ilon jälkeen tuleekin itku, niin tulkoon. Mutta älköön se olko nyt syy jättää iloitsematta.

Rakkaudella,

Jonna

Categories: : Elämä kohtalo ja kasvu, Itsensä johtaminen ja identiteetti, Mieli tunne ja hermosto