Lähes puolet äideistä sanoo, että heidän kumppaninsa lisää stressiä enemmän kuin lapset
Jonna Hallikainen 
– mistä tässä on oikeasti kyse?
Otetaanpas tähän lomakaudelle lukijan toiveaihe ruodittavaksi "Äitien stressi ja uupumus"
Ja lähes puolet äideistä sanookin, että heidän kumppaninsa lisää stressiä enemmän kuin lapset.
Pengoin myös tietoa aiheesta ja Today Parentsin (2023) esille nostaman kyselyn mukaan 46% äideistä kertoi kumppanin aiheuttavan päivittäistä stressiä enemmän kuin heidän lapsensa. Tutkimuksen mukaan tässä löydössä ei ole kyse syyllisyydestä – se viittaa syvempään, usein näkymättömään ongelmaan, joka tunnetaan henkisenä kuormituksena.
No kirjoitan aiheeseen sanasen. Tämä kirjoitus ei ole syytös ketään kohtaan, vaan ojennettava oivallus ja pyrkimys kohti parempaa.
Kun luin tätä tutkimusta, jonka mukaan lähes puolet äideistä kokee kumppaninsa aiheuttavan enemmän päivittäistä stressiä kuin lapset-ensireaktio oli nauraa, koska teki mieli huutaa bingo!
Arjessa meillähän homma jakautuu niin, että mieheni on poissa kaikki viikot reissutyön vuoksi ja minä hoidan yksin arjen ja sen vastuut sitten täällä kotona. 3 lasta, koulut ja päiväkodit, omakotitalo-sen kaikki kotityöt sisällä ja ulkona, oli tulossa juhlia isoja tai pieniä mitä tahansa jne. Ja monesti huomaan että viikonloppuna pipo kiristyy, kun omassa mielessä ikään kuin huokaat kun toinen tulee jakamaan vastuun kanssasi. Ja oletat toisen olevan selvännäkijä ja ajattelevan samoin. Tai siis uskonkin ja tiedän, että hän ajattelee, mutta meillä on eri näkemys ja silti olemme sen minun kokonaiskuvan ja suunnittelun varassa. Tämä laittaa minut usein selkä seinää vastaan yksinäisyyden kokemuksen kanssa.
Ajattelin tutkimusta lukiessani, että toisaalta voisin myös loukkaantua lukemastani. Tai vahvana kolmantena vaihtoehtona voisin alkaa etsiä syyllistä/syyllisiä.
Mutta minua kyllä alkoi kiinnostaa enemmän kysymys: Mitä tämän aihepiirin ympärillä sitten oikeasti tapahtuu kotiyhteisöissä ja miksi siihen on niin helppo samaistua?
Koska en uskokaan, että lähes puolet äideistä herää aamuisin ajatellen: "Olisipa puolisoni poissa, niin elämä olisi helpompaa." En vaan jaksa uskoa moiseen.
Vaan todentotta, kyllä se useimmiten on kyse paljon syvemmästä ja samalla aika paljon näkymättömämmästä ilmiöstä- siitä henkisestä kuormituksesta siitä mental loadista ja kasvukivuista.
Vaikka ajatellaankin, että äitien kuormitus syntyy ensisijaisesti siitä arjen pyörittämisestä ja siitä kuka pesee pyykit, vie lapset harrastuksiin, hoitaa kaiken kokkisodan tai tyhjentää tiskikoneen.
Niin todellisuudessa näkyvät tehtävät ovat usein vain se jäävuoren huippu, jotka sujuu ihan sillä omalla painollaan ja rutiinilla. Pinnan alla se JOKU muistaa kaiken ja muistaa muistaa ja muistuttaa. Se JOKU ennakoi kaiken mikä suinkin on ennakoitavissa . Se JOKU suunnittelee- usein vielä pidemmälle kun seuraavaan hetkeen tai päivään. Se JOKU kantaa vastuun siitä, että kokonaisuus pysyy kasassa ja hommat toimii.
Kuka on se joka huomaa, että päiväkodissa on lapsella teemapäivä? Kuka muistaa ostaa syntymäpäivälahjat tai ylipäätään ne syntymäpäivät? Kuka tietää, että lapsen lenkkarit ovat jäämässä pieniksi ja teini on päättänyt, että vain musta on väri mitä saa esiintyä vaatteissa? Kuka on se, joka huomaa, että jääkaappi tyhjenee ja kuinka kauan vielä pärjätään aamu- ja iltapalat, ennen kuin on taas mentävä kauppaan? Ainiin...mitähän varattaisiin näihin hetkiin ja mikä on menekki. Tai kuka miettii, miten ensi viikko järjestyy, kun on kuskauksia, päällekkäisyyksiä, treenejä, vanhenpainiltoja ja mihin väliin voin kalenteroida jotain omaa vai voiko?
VASTAUS ON ÄITI.
Nämä edellä mainitut asiat eivät näy välttämättä ulospäin lainkaan!!!!
Mutta ne vievät ihan helvetisti energiaa ja kaistatilaa pään sisällä. Äidin aivot eivät siis koskaan pääse täysin lepotilaan. Äiti on koko kommuunin muisti, jolloin hänen aivonsa ovat jatkuvasti toisten käytössä.
Tässä kohtaa täytyy mainita, että meillä vastuu on jaettu tai ei kai sitä edes ole mitenkään jaettu vaan se on jakautunut niin, että kun minä huolehdin sen arjen ja kaiken mitä siinä pitää muistaa. Mieheni huolehtii, kilpailuttaa ja tutkii aina mm. vakuutukset, erilaiset sopimukset, liittymät ilman että minun tarvitsee koskaan sormeani nostaa näiden eteen. Eli on tärkeää myös havainnoida ja tunnistaa ne asiat mitkä toinen kantaa myös hiljaisesti taustalla. Kaikki vastuu ei näy samalla tavalla, eikä kaikkea kuormaa voi laskea tiskikoneellisina tai kauppareissuina. Joskus suurin helpotus on juuri se, että tietää jonkun pitävän huolta niistä asioista, joihin oma mieli ei enää veny.
Mutta kuten "kuvasta näkyy" lapset eivät ole se suurin stressin lähde. Lapset ovat lapsia ja käyttäytyvät pitkälti niin kuin lapset käyttäytyvät. He tarvitsevat tiettyjä asioita ja ennen kaikkea he tarvitsee vanhempia ja heidän läsnäoloa. He kyselee, unohtelee, sotkee, riitelee. Syö ja kasvaa. Se kuuluu heidän tehtäväänsä!
Mutta aikuisten välisessä suhteessa odotukset ovat erilaiset, koska kumppanuuden ajatellaan olevan paikka, jossa vastuuta kannetaan yhdessä. Vanhemmuus on mitä suuremmissa määrin jakamisen opettelua, vastuunkannon jakamisen opettelua ja toisen kannattelua. Ja niinpä turhautuminen syntyy helposti, jos toinen kokee kantavansa koko näkymätöntä taakkaa yksin ja kokee ettei toinen ehkä edes näe sitä taakkaa tai arvosta sen kantamista. Silloin horjuu ihmisen perusoikeuksista se pyhin- tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi.
Moni parisuhde ajautuukin hankalille vesille tämän jäävuoren edessä, kuin Titanic konsanaan. Sillä äidit kokee ettei ole mitään merkitystä, kun toinen sanoo: "Kerro vain mitä pitää tehdä."
Kun se ongelma ei ole se tekeminen vaan, että vastuu tehtävän huomaamisesta, suunnittelusta ja organisoinnista on edelleen samalla ihmisellä.
Ajatellaanpa vaikka työelämää ja samaa kuviota sinne.
Kun yksi ja sama työntekijä joutuisi jatkuvasti suunnittelemaan kaiken, jakamaan tehtävät myös muille, valvomaan toteutusta ja muistuttamaan ja pitämään kiinni määräajoista. JA tekemään samalla kaikki omat työnsä, häntä kutsuttaisiin projektipäälliköksi. Kotona tätä kutsutaan äidiksi ja arjeksi - sellaista se arki nyt vaan on. Jokainen yksinhuoltaja (olihan sitten äiti taikka isä) on kokonaisen organisaation projektipäällikkö ja arjen sankari. Yksinhuoltajuus jos mikä pitäisi lukea eduksi esimerkiksi työhaastattelussa. Tietää olevansa palkkaamassa tyypin, joka hallitsee moniulotteisia kokonaisuuksia hengästymättä.
Palataan takaisin sinne arkeen ja kotioloihin...missä yllättävän moni parisuhderiita näyttää liittyvän niihin likaisiin sukkiin lattialla, väärin täytettyyn tiskikoneeseen tai siihen roskapussiin, johon kukaan ei oma-aloitteisesti tartu. Niin harvoin kyse on oikeasti mistään niistä. Vaan pinnan alla kytee sanomaton kysymys puolisolle ja osittain koko muulle perheelle: "Kannammeko tätä elämän ja arjen vastuuta yhdessä/porukalla?"
Ja sitäkin on tutkittu, että ihminen väsyy paljon nopeammin kokemukseen yksin jäämisestä kuin itse työmäärään. Me kestämme hämmästyttävän paljon silloin, kun tunnemme olevamme osa toimivaa tiimiä. Mutta kun kokemus muuttuu yksinäiseksi, pienetkin asiat alkavat tuntua raskailta.
Eli entäs jos kyse ei olekaan syyllisistä? Ei huonoista puolisoista. Ei huonoista äideistä eikä isistä. Vaan siitä
Miten ihmeessä meistä tuli näin kuormittuneita?
Kun nykypäivän vanhemmilta odotetaan enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin. Ja myös nykypäivän vanhemmat odottavat itseltään ihan valtavasti. Meidät ympäröidään tiedolla kuinka pitäisi olla enemmän läsnä, kasvattaa tietoisesti ja tunnetaidoilla. Menestyä työelämässä ja tehdä uraa. Huolehtia terveydestä. Ylläpitää parisuhdetta ja harrastaa. Palautua, nukkua hyvin ja syödä ravinto-opillisesti kultajyväsiä. Ja mielellään vielä tehdä tämä kaikki hymyillen. Ei ihme, että vanhempien hermosto huutaa välillä (koko ajan) armoa. Ei tarvitse kun kävellä lähikauppaan, niin lööppi kirkuu "oletko sinäkin aina tehnyt nämä viisi asiaa väärin lastesi kasvatuksessa- vältä tuhoisat seuraukset"
Eli mitä suuremmissa määrin kumppani voi olla joko stressitekijä tai mitä parhain puskuri stressiä vastaan.
Parisuhde yksin ei poista elämän ja arjen kuormitusta, mutta parhaimmillaan se jakaa sitä. Hyvä kumppanuus ei tarkoita sitä, että molemmat tekevät kaiken täydellisesti, vaan se tarkoittaa kokemusta siitä, ettei toisen tarvitse kantaa kaikkea yksin.
Että joku huomaa. Joku ottaa kopin. Kysyy "Mitä sinä tarvitset?" Ja joskus jo se kysymys keventää kuormaa enemmän kuin yksikään pesty pyykkikoneellinen. Koska äidit eivät todellakaan väsy pelkästään tekemiseen. He väsyvät siihen tunteeseen, että heidän täytyy olla jatkuvasti se, joka pitää kaiken kasassa.
Ja ajattelenkin, että tämä tutkimustulos ei kerro niinkään parisuhteiden tai perheiden tekemisen ongelmista. Vaan se kertoo kaipuusta. Kaipuusta tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi. Kaipuusta jakaa sanatonta vastuuta. Kaipuusta siihen, että joku kantaisi välillä myös kantajaa.
Rakkaudella,
Jonna
Categories: : Elämä kohtalo ja kasvu, Ihmissuhteet rakkaus ja dynamiikat, Itsensä johtaminen ja identiteetti, Mieli tunne ja hermosto, Naiseus energia ja keho