Mikromanagerointi-
Jonna Hallikainen 
kun oma kontrollintarve tukahduttaa muiden toiminnan
Tätä tekee tiukkaa kirjoittaa. Häpeä meinaa ottaa tukevan otteen niskavilloista. Mutta eihän kukaan ole täydellinen, eikä kukaan sitä vaadi Tässä aiheessa asuu minun akilleenkantapääni. Hasta la vista mikromanagerointi.
Niille, jotka ei tiedä mitä mikromanagerointi tarkoittaa, niin se on siis esimerkiksi liiallista puuttumista toisen ihmisen tekemiseen, päätöksiin tai työn yksityiskohtiin. Se näkyy muille jatkuvana ohjeistamisena, tarkistamisena, korjaamisena tai tarpeena tietää täsmälleen, missä vaiheessa jokin asia on.
Itse ajattelen, että tämä pikku päsmäröinti ei aina synny niinkään halusta hallita muita. Vaan sellaisesta kyvyttömyydestä sietää sitä, ettei kaikki tapahdu omalla tavalla tai siis miten sinä itse asian tekisit.
Minä inhoan tätä halvatun mikromanagerointia.
Sitä, kun joku huohottaa niskaan, tarkkailee jokaista työvaihetta- pikkusormen liikettä, puuttuu pienimpiinkin yksityiskohtiin ja saa lopulta aikaiseksi sen, ettei toinen enää uskalla tehdä mitään ilman hyväksyntää. Sitä, kun tekemisen ilo vaihtuu jatkuvaan varmisteluun. Kun oma-aloitteisuus katoaa ja ihminen alkaa miettiä enemmän sitä, miten välttää huomautukset, kuin sitä, miten tehdä työnsä hyvin. Se on ärsyttävää. Kuluttavaa. Ja pahimmillaan aivan käsittämättömän lamaannuttavaa.
Ja sitten minä huomasin olevani varsinainen mikromanageroinnin esiäiti. Pahin kaikista. Voi hyvänen aika mikä tuska syntyikään tästä havainnosta. Siinä sitä sitten istuttiin oman ajattelun äärellä, eikä peilistä katsova näky ollut erityisen mairitteleva.
Minä, joka puhun ihmisen ajattelusta, asenteista, itsetuntemuksesta ja itsensä johtamisesta. Minä, joka kannustan ihmisiä löytämään oman tapansa toimia ja uskaltamaan tehdä asioita toisin. Ja silti saatoin huomata puuttuvani siihen, miten toinen ihminen tekee jotakin, vaikka lopputulos olisi aivan yhtä hyvä ilman minun ohjeita. Olen kuin räksyttävä sokean opaskoira jatkuvine tarkentavine ohjeineni.
On muuten aivan eri asia tunnistaa jokin käyttäytymismalli toisessa ihmisessä, kuin huomata se itsessään. Jälkimmäinen ei aina hivele egoa. Ei hivele ei.
Mutta en minä pahaa tarkoita, vaan tarkoitukseni on puhtaasti auttaa. Mutta kun se apu muuttuu aika hallitsevaksi tässä mikromanageroinnin tuoksinnassa.
Kun toinen laittaa astioita koneeseen ja huomaan kertovani, mihin mikäkin astia kuuluu. Kun toinen hoitaa lasten asioita, mutta minä annan vierestä jatkuvasti ohjeita. Tai kun pyydän jotakuta tekemään jotakin, mutta en sitten kuitenkaan malta antaa hänen tehdä sitä omalla tavallaan, vaikka samaan lopputulokseen voisi päästä useampaa kautta. Ja tietenkin perustelut "auttamiselle" ovat usein erinomaisia.
”Minä vain yritän auttaa.”
”Tämä olisi paljon helpompaa näin.”
”Ajattelin vain, että säästyy aikaa, kun...”
Mutta missä vaiheessa se suureellinen auttaminen lakkaa olemasta auttamista? Siinäkö, kun toinen ei enää koe saavansa apua, vaan kokee olevansa jatkuvan arvioinnin kohteena? Uskaltaisin sanoa, että näin se on. Auttaminen ei ole automaattisesti auttamista vain siksi, että auttajan tarkoitus on hyvä. Myös vaikutuksella on merkitystä.
Miksi ihmeessä täytyy puuttua kaikkeen? Halua pohdiskella tätä aihetta ja kääntää katseen hetkeksi pois toisesta ihmisestä ja kääntää sen suoraan omaan ajatteluun.
- Miksi minulla on tarve ohjata jotakin, minkä toinen ihminen osaisi aivan hyvin tehdä itse?
- Miksi minun on vaikea katsoa vierestä, kun asia tehdään eri tavalla kuin itse tekisin?
- Miksi huomaan jopa sellaisen yksityiskohdan toisen tekemisessä, joka mielestäni pitää korjata, vaikka sillä ei olisi lopputuloksen kannalta juuri mitään merkitystä?
Voisiko olla kyse ehkä tottumuksesta? Liiallisesta vastuunkantamisesta, joka on vuosien varrella muuttunut tarpeeksi pitää kaikki langat omissa käsissä? Ehkä kärsimättömyydestä? Vai ehkä siitä, että oma tapa on niin tuttu ja itsestäänselvä, että toisen tapa näyttää automaattisesti hitaammalta, hankalammalta tai väärältä. Näistä ainakin tunnistan itseni.
Ja joskus toiminnan taustalla voi olla pelko. Pelko siitä, että asiat menevät pieleen. Että joutuu korjaamaan toisen jälkiä tai että lopputulos ei vastaa odotuksia.
Mutta kaikkea tätä tapahtuvaa mikromanagerointia ei voi eikä pidä selittää pelolla. Nimittäin voi olla, että ihminen on vain oppinut toimintamallin, jota ei ole koskaan tullut kyseenalaistaneeksi.
Se, että jokin toimintatapa on meille luonteva, ei tarkoita, että se olisi muille hyväksi. Eikä varsinkaan sitä, että se olisi ainoa oikea.
Tässä touhussa on se vaara, että se oma tehokkuus alkaa maksaa toisen itsenäisyyden verran. Aavistuksen nurinkurinen piirre, mutta todellinen.
Nimittäin manageroidessaan toista jatkuvasti ihminen saattaa kuvitella tekevänsä asioista sujuvampia, vaikka todellisuudessa tekee niistä raskaampia kaikille. Auttaminen muuttuu sellaiseksi vainoamiseksi.
Ajatellaan vaikka työyhteisöä esimerkkinä tässä: Esihenkilö haluaa varmistaa, että asiat tehdään laadukkaasti ja hyvin. Hän antaa työn tehtäväksi tekijälle X. Koko ajan esihenkilö tarkistaa, ohjeistaa, kyselee, korjaa ja seuraa. Aluksi esihenkilön toiminta voi näyttää huolellisuudelta, auttamiselta ja jopa kannattelulta. Mutta vähitellen työntekijä saattaa lakata tekemästä itsenäisiä päätöksiä ja muuttua riippuvaiseksi esihenkilön alituiseen asioihin puuttumiseen.
Koska miksi hän tekisi mitään oman ajattelun tuotosta, jos joku kuitenkin tulee muuttamaan kaiken? Miksi hän käyttäisi omaa harkintaansa, jos lopputulos arvioidaan sen perusteella, kuinka tarkasti hän noudatti toisen henkilökohtaisia mieltymyksiä? Miksi hän ehdottaisi uusia toimintatapoja, jos ne kuitenkin tyrmätään ennen kuin niitä ehditään kokeilla? Ja sitten tämä esihenkilö ihmettelee, miksei kukaan ota vastuuta. Niinpä.
Jos/kun ihmiseltä viedään jatkuvasti mahdollisuus käyttää omaa harkintaansa, ei voida samanaikaisesti odottaa hänen toimivan oma-aloitteisesti.
Sama ilmiö näkyy siis myös kotona. Jos toinen korjaa jatkuvasti puolison tekemisiä- toinen saattaa vähitellen vetäytyä vastuusta ja jää vain odottelemaan toimeksiantoja. Kyse ei siis ole välttämättä siitä, ettei toinen osaisi tai haluaisi osallistua, vaan, että toisen jatkuva puuttuminen ja tekemisen korjaaminen tekee osallistumisesta epämiellyttävää. Hyvin suurella todennäköisyydelle kaikki päättyy vielä lauseeseen: ”Kun kaikki pitää aina tehdä itse.” Olemme päätyneet ajattelun umpisolmuun.
Tämä seuraava oli itselleni yksi tärkeimmistä oivaltavista kysymyksistä tämän kipeän aiheen äärellä. Olenko minä oikeasti antanut toiselle vastuuta, jos samalla odotan hänen toteuttavan sen täsmälleen minun tavallani? Tarkoittaako luottamus toisen tekemistä kohtaan sitä, että toinen tekee asiat täsmälleen minun tavallani? Vai olenko vain ulkoistanut tekemisen mutta pitänyt täyden määräysvallan itselläni?
Tässä yhteydessä luottamus ei ole mikään pelkkä tunne tai kaunis sana. Vaan se näkyy aina meidän käyttäytymisessä ja siinä kuinka ilmennämme itseämme. Se näkyy siinä, annammeko toiselle mahdollisuuden tehdä myös itsenäisiä päätöksiä. Siinä, kestämmekö sen, että joku ratkaisee asian eri tavalla kuin itse ratkaisisimme. Ja siinä, osaammeko erottaa aidosti merkitykselliset virheet henkilökohtaisista mieltymyksistämme. Koska nämä ovat kaksi aivan eri asiaa.
Jos kyse on turvallisuudesta, sovitusta vastuusta tai työn laadun kannalta olennaisesta asiasta, puuttuminen voi olla joskus myös välttämätöntä. Mutta jos kyse on siitä, että minä olisin tehnyt asian hieman eri järjestyksessä/tavalla, miksi minun pitäisi saada päättää siitäkin?
Erilainen tapa tehdä ei ole automaattisesti väärä tapa tehdä. Ja joskus se erilainen tapa saattaa olla jopa parempi. Mutta sitähän emme koskaan saa tietää, jos emme anna toiselle mahdollisuutta näyttää.
Tosiasiassa tämä koko mikromanagerointi hapatus on lähes koomista, sillä se ei todellakaan johda siihen lopputulokseen mitä tällä "hyväntahtoisella loputtomalla auttamisella " haetaan. Ajattelehan nyt kun yrität kontrolloida toisen tekemistä saadaksesi aikaan parempaa lopputulosta, mutta samalla heikennät juuri niitä asioita, joita se hyvä lopputulos edellyttää.
Luottamusta.
Oma-aloitteisuutta.
Luovuutta.
Vastuunottoa.
Motivaatiota.
Ja ennen kaikkea toisen sisäistä kokemusta siitä, että hänen omaan osaamiseen luotetaan.
Kun ihminen joutuu jatkuvasti tarkkailemaan, tekeekö hän asiat jonkun toisen mielestä oikein, energiaa kuluu itse tekemisen sijaan hyväksynnän hakemiseen ja varmistamiseen.
Eikä tämä itseasiassa koske vain mikromanageroinnin kohdetta vai pitäisikö melkein käyttää sanaa uhria. Vaan myös mikromanageroija itse tekee omasta elämästään äärimmäisen raskasta. Sillä jos/kun minun täytyy tietää, tarkistaa ja ohjata kaikki, milloin minä oikein lepään kaikesta tästä vastuun kantamisesta?
Jos en voi luottaa siihen, että asiat tapahtuu kyllä ilman minun jatkuvaa valvontaani, olen rakentanut itselleni varsin työlään maailman. Kontrollin tarve voi lopulta tehdä ihmisestä oman kontrollinsa vangin.
Itsetuntemushan usein alkaa siitä, missä oma toiminta alkaa hävettää tai häiritä, niin kuin tässäkin tapauksessa juuri kävi.
En kuitenkaan ajattele, että meidän pitäisi inhota itseämme niiden piirteiden vuoksi, joita itsessämme tunnistamme. Vaikka ymmärränkin hyvin sen tunteen, kun huomaa käyttäytyvänsä tavalla, jota ei toisissa voi sietää tai ei arvosta. Se tuntuu epämukavalta.
Ja hyvä niin, jos se epämukavuus saa meidät tutkimaan omaa toimintaamme eikä vain puolustelemaan sitä.
Ei ole helppoa ja yksinkertaista aina huomata, missä itse toimii omien arvojensa vastaisesti.
Minulle tämä havainto oli jälleen muistutus siitä, ettei itsetuntemus ole mikään saavutettu päätepiste. En tule valmiiksi sillä, että osaan sanoittaa ihmisen käyttäytymistä. Enkä sillä, että tunnistan toimintamallien taustalla olevia syitä.
Minun täytyy myös itse olla valmis muuttamaan omaa ajatteluani, asenteitani ja käyttäytymistäni. Muutenhan koko itsetuntemuksesta tulee vain hienostunut tapa selittää, miksi teen niin kuin teen. Ja pelkkä selityshän ei vielä muuta yhtään mitään.
No voiko tästä tavasta opetella pois? Jos voi niin miten?
Minä ajattelen, että ensimmäinen askel on aina huomata se hetki, jolloin oma suu on jo avautumassa antamaan sitä pyytämätöntä ohjetta. Ja sitten on jo kiire painamaan pausea. Nimittäin...
Juuri siinä hetkessä todellakin voi kysyä nämä jo aiemmin mainitut kysymykset itseltään:
- Onko tämä oikeasti tärkeää vai haluanko vain, että asia tehdään minun tavallani?
- Onko toinen pyytänyt apuani vai olenko ottamassa ohjat omiin käsiini?
- Mitä oikeasti tapahtuisi, jos en puuttuisi tähän?
- Luotanko toisen osaamiseen vai ainoastaan siihen, että hän noudattaa minun ohjeitani?
- Mitä oma toimintani opettaa toiselle hänen kyvyistään ja vastuustaan?
Ja sitten vaan pitää tehdä jotakin yllättävän vaikeaa...
OLLA HILJAA!!!!!!!
Antaa toisen tehdä, sietää keskeneräisyyttä, hyväksyä erilaisuutta ja tarvittaessa katsoa vierestä, kun joku tekee asian tavalla, jota itse ei olisi tullut edes ajatelleeksi. Katsoa vierestä ehkä jopa sitä, kun homma menee ihan munille ja tekisi mieli sanoa "kun olisit kuunnellut minua", ennen uutta yritystä.
Kaikesta ei tarvitse luopua tai kaikkea ei tarvitse hyväksyä. Mutta kaikkeen ei tarvitse puuttua. Joskus paras tapa johtaa toimintaa on antaa tilaa ja joskus taas paras tapa auttaa on olla auttamatta lainkaan.
Minä en halua olla ihminen, jonka lähellä muut alkavat epäillä omaa osaamistaan. En halua olla se, jonka läsnäolo saa toisen varomaan tekemisiään. Enkä halua, että minun tarpeeni hallita yksityiskohtia vie toiselta ihmiseltä ilon, itsenäisyyden tai rohkeuden yrittää.
Näin on osittain kyllä ikäväkseni käynyt ja täytyy nostaa käsi ylös virheen merkiksi. Siksi minun on opeteltava tunnistamaan ne hetket, jolloin oma toimintani alkaa kaventaa toisen tilaa tehdä ja luottaa omiin kykyihinsä.
Eikä todellakaan ole erityisen mukavaa huomata itsessään piirrettä, jota inhoaa. Mutta mielestäni vielä ikävämpää olisi huomata se ja päättää olla tekemättä asialle mitään.
Ehkä meidän jokaisen olisi hyvä joskus kysyä itseltämme: Haluanko minä oikeasti, että toinen onnistuu – vai haluanko, että hän onnistuu minun tavallani?
Sillä näiden kahden asian väliin mahtuu valtava määrä luottamusta.
Ja joskus myös sen puutetta.
Rakkaudella,
Jonna
Categories: : Elämä kohtalo ja kasvu, Ihmissuhteet rakkaus ja dynamiikat, Itsensä johtaminen ja identiteetti, Mieli tunne ja hermosto