Sureminen on mutkikas ja takaperoinen tie
Jonna Hallikainen 
Suru ja surutyön tekeminen ei koskaan etene lineaarisesti
Kevät etenee.
Valo lisääntyy, ihmisten olemuskin kevenee, puheet täyttyy suunnitelmista ja uudesta energiasta. Minunkin.
On toukokuu.
Lempi vuodenaikani- KEVÄT on käsillä ja silti huomaan välillä kesken kaiken, miten kurkkua alkaa kuristaa. Se vyöryy päälle kun alati paheneva hirmumyrsky. Se jokin sisältä nousee pintaan ilman lupaa, ilman ennakkovaroitusta, ilman mitään.
Tulee ajatus!
Ajatusta seuraa tunne!
Tunnetta seuraa aikamatka, kehon kokemus, suru, syyllisyys....Omassa kotona-alakerran vessassa, jos ovi sulkeutuu liiaksi. Paniikkikohtaus. Sydän hakkaa, happi loppuu ja koitan vain haukkoa henkeä. Nään kuinka lattia peittyy vereen- on tuskahiki. Tunnen niin suurta selittämätöntä yksinäisyyttä, tuskaa, hätää ja tyhjyyttä. Vuosi sitten tapahtuneista asioista.
Siitä on vuosi, kun jouduin synnyttämään meidän yli 12-viikkoisen lapsemme kuolleena. Syyllisyyttä siitä, miten pitkään kannoin ajatusta, että hän ei ollut vain kuollut — vaan että hänet oli tapettu. Minä olin tappanut hänet. Lääketieteellisistä syistä raskauden keskeytys oli kohdallamme ainoa vaihtoehto ( Voit lukea tämän tarinan täältä.). Hassua etten yleisesti kuitenkaan ajattele, että raskauden keskeytys on “tappamista”. (Omalla kohdallani tämä ajatus ei tuoreen surutyön keskellä pätenyt). Tai että tuomitsisin mitenkään siihen päätyviä.
Uskon, että se on hetki, jossa ihminen/ihmiset joutuu tekemään mahdottoman päätöksen — valitsemaan kaikista huonoista vaihtoehdoista sen, joka tuntuu vähiten rikkovalta ja jonka kanssa voi oppia elämään.
Kuten jo minä jäin eloon osa 5 tekstissäni kirjoitinkin: "On vain herkkä sydän, joka tekee parhaansa mahdottomassa tilanteessa. Ja vaikka kukaan ei näe sitä, sekin on rohkeutta — rohkeutta valita, vaikka jokainen vaihtoehto sattuu. Valita vaihtoehtojen puuttumisesta huolimatta.
Ja vaikka omassa tapauksessani järki ymmärsi, että minun kuuluu valita kenet minä pelastan tai siis ihan loppujen lopuksihan sillä minun ja meidän valinnalla ei ollut väliä vaan lääkärit päättivät puolesta. Mutta silti...olihan se sisäinen päätös tehtävä kuitenkin jollain tasolla. Mieli meni lukkoon ja keho ei neuvottele.
Suru ei ole koskaan suora tie.
Se ei kulje koko ajan eteenpäin, kuin juna vaikka niin kuin meille uskotellaan. Surun tie on mutkikas ja takaperoinen. Välillä se vie kuukausia eteenpäin — ja sitten yhtäkkiä se heittää takaisin siihen hetkeen, jossa mikään ei ollut hallittavissa tai edes ymmärrettävissä.
Ajattelen, että psykologisesti suru ei ole koskaan vain menetystä. Se on suurta ristiriitaa sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Surulla on tuhannet eri kasvot-niin kuin on surun aiheitakin.
Se on samanaikaisesti kahta yhtä todellista todellisuutta:
– tiedät, että teit sen mikä oli pakko
– ja silti tunnet syyllisyyttä kuin olisit voinut valita toisin ( vaikka et olisikaan)
Ihmismieli ei ole rakennettu käsittelemään tällaisia kokemuksia mitenkään loogisesti. Mutta silti se yrittää rakentaa tarinan, jossa on syy ja seuraus, oikea ja väärä. Mutta surun kokemukset eivät taivu siihen mielen mustavalkoiseen muottiin.
Siksi suru jää kulkemaan, kuin aave. Se palaa kehoon tuntemuksina, kuristuksena kurkussa, äkillisinä ajatuksina, jotka tuntuvat tulevan “liian myöhään” se kuuluisa jälkiviisaus. Ikään kuin mieli yrittäisi vielä kerran ratkaista jotain, mikä ei ole ratkaistavissa.
Ja ehkä vaikein osa ei ole edes se itse menetys ja se suru. Vaan ne toistuvat itsesyytökset joiden aallokkoon jäämme vellomaan.
“Olisinko voinut…”
“Miksi…”
“Entä jos…”
Ymmärrän ja toivon, että saan sinutkin ymmärtämään, että suru ei pyri rankaisemaan sinua yhtään mistään. Se yrittää säilyttää yhteyden siihen, mikä oli elämänpolullasi sinulle merkityksellistä.
Ja syyllisyys?
Se on usein mielen yritys ottaa kontrolli takaisin tilanteessa, jossa sitä ei ollut. Jos suruun johtanut tapahtuma olisi ollut valinta, syyllisyys olisi loogista. Mutta kun usein kyse oli pakosta, todellisuus on toinen — vaikka tunne ei sitä vielä hyväksykään. Siksi suru ei etene lineaarisesti.
Osa sinusta tietää totuuden aiemmin ja osa yrittää vielä neuvotella sen kanssa. Eikä surussa ole kyse parantumisesta. Se ei tässä tarkoita sitä, että nämä tunteet katoavat tai että niiden edes tarvitsee kadota. Vaan, että niiden kanssa ei enää tarvitse taistella ja vääntää oikeellisuudesta kättä.
Että kun se kuristava tunne nousee, sitä ei tarvitse kiireellä selittää ja silittää pois. Yrittää vielä jollain tasolla löytää syyllistä — vai olisitko sittenkin valmis kohtaamaan sen, että sellaista ei ehkä ole? Eikä itseä tarvitse enää tuomita sen mukana. Vaan voi hiljaa todeta: “Tämäkin kuuluu tähän tarinaan.”
Muista...suru on merkki siitä, että jokin oli sinulle äärettömän tärkeää. Ja sellaiset asiat eivät koskaan katoa suoraviivaisesti ja selittäen.
Rakkaudella,
Jonna
Categories: : Itsensä johtaminen ja identiteetti, Mieli tunne ja hermosto