Vaatimattomuus kaunistaa vai kaunistaako?

-Lukijan toiveaihe-

Kesä on selkeästi kääntynyt jo loppukliimaksin puolelle ja syksyn kutsuhuudot kaikuu ilmassa. Lukijoiden aihetoiveita on tullut reilusti ja tällä kertaa taas käsillä yksi niistä. Hommahan toimii niin, että jos haluat jonkun oman aiheen tarkasteltavaksi, niin laita minulle toiveaiheesi s-postilla tai yhteydenottolomakkeen kautta, niin sanoitan asian tiimoilta omat ajatukseni luettavaan muotoon. Onko ne sitten oikein vai väärin kenellekin- sitä en tiedä. Mutta ne on niin kuin minä maailmaa katson ja ajattelen.

Mutta nyt mennään aiheen pariin. Vaatimattomuus kaunistaa vai kaunistaako?

Siinäpä vasta kaunis lause. Ja suomalaisille lähes pyhäksi muodostunut ohjenuora- hyveellisyyden mittari- Kunhan et vain missään nimessä koskaan...

Nosta itseäsi esiin/näkyväksi
Älä ainakaan kehu itseäsi (oma kehu haisee)
Älä tee itsestäsi numeroa
Älä luule olevasi mitään erityistä tai erityisen lahjakas missään
Ole mieluummin vähän pienempi ja mitättömämpi, kuin liian suuri ja mahtava

Ja ainakin, jos joku erehtyy kehumaan sinua, muista korjata "No enhän minä nyt mitään..." "tämä on nyt vaan tällainen"

Mutta hetkinen.

Miksi?

Kun ihminen oppii pitämään itsensä pienempänä- mitä siinä oikein sitten tapahtuu? Ja missä kohtaa vaatimattomuus lakkaa olemasta kaunis hyve ja muuttuu oman itsensä pienentämiseksi ja piilottamiseksi (muilta ja pitkässä juoksussa myös itseltä).

Sen verran haluan alkuun sanoa, että joskus vaatimattomuus on viisasta. Vaatimattomuudessa on myös jotain todella kaunistakin. Ihminen, jonka ei tarvitse jatkuvasti todistaa olevansa muita parempi, on usein miellyttävää seuraa. Sellainen ihminen osaa kuunnella, eikä tee jokaisesta keskustelusta kilpailua. Hän kykenee myös sanomaan: "En tiedä", "Olin väärässä" ja "Tuossa tuo toinen on minua parempi."

Se on sitä sellaista tervettä nöyryyttä. Mutta koskaan, siis KOSKAAN vaatimattomuus ei saa tarkoittaa oman arvon kieltämistä. Vaan enemmänkin, ettei omaa arvoa tarvitse nostaa ja pönkittää muiden kustannuksella.

Mutta itseasiassa meillä on mielestäni ihan oma kategoriansa tämä suomalainen vaatimattomuus. Meillä olisi NIIIIIIN paljon opittavaa tämän pienen kansallisen erikoisuuden kanssa. Suomalainen on niin pieni, vaatimaton ja nöyrä, että sen voisi taittaa rullalle taskuun.

Meillä ei ole tapana sanoa "Olen tässä asiassa todella hyvä."
Vaan se taipuu jotenkin "Älähän nyt, kyllähän tuon nyt kuka tahansa osaisi. Jos ei heti niin hetken harjoittelulla"

Tai "Olen ylpeä tästä ja itsestäni, tein tämän ja onnistuin hienosti." Suomalainen versio "No sattui nyt onnistumaan tällä kertaa."

Miksi ihmeessä ihmismielessä oman onnistumisen tunnustaminen tuntuu/luetaan niin helposti ylimielisyytenä ja jonkunlaisena pröystäilynä?

Minun mielestä tässä toiminnassa sekoittuu kaksi aivan eri asiaa: ylpeys ja ylimielisyys. Ne eivät ole sama asia. Ylpeyttä on "Minä osaan/taidan. Ja olen tässä ihan järjettömän hyvä." Ylimielisyyttä mielestäni on taas se asenne "Minä osaan paremmin kuin kukaan muu." Ja näissä kahdessa on valtava ero. Eikö? Ylpeys on sydämen puhtoinen tunne- ylimielisyys asenne.

Jokainen meistä voi tunnistaa oman lahjakkuutensa ilman, että alentaa ketään toista. Voin olla ylpeä kirjoittamastani kirjasta ilman, että ajattelen muiden kirjojen olevan huonoja. Sinä voit olla kaunis ilman, että jonkun toisen kauneus siitä vähenee. Ja voit olla menestynyt ilman, että jonkun toisen menestys muuttuu merkityksettömäksi. Toisen valo ja valovoimaisuus ei koskaan sammu sinun loistostasi ja valostasi. Eikä sinun valosi himmene siitä, että annat sen näkyä. Se ei kulu- eikä ole keltään pois.

Ei lie sattumaa, että rikkaat ja menestyneet sanoo, että tullakseen rikkaaksi täytyy ympäröidä itsensä rikkailla ja menestyneillä ihmisillä. Se on se energia, joka alkaa tuottaa kerrannaisvaikutuksia. Tämä siis vain yksi esimerkki, mutta monelle raha on niin konkreettinen, että siihen on helppo integroitua ja loistava aasinsilta ajatukseen

Entä jos vaatimattomuuden alla onkin pohjatunteena pelko?

Pelkää mitä tapahtuu, jos sanoo olevansa hyvä tai jopa loistava. Tai mitä jos kerron olevani varakas tai rikas. Mitä muut siitä ajattelee? Luuleeko kaikki, että olen täynnä itseäni olenhan persaukisena paljon nöyrempi ja hyväksyttävämpi. Kuka minä kuvittelen olevani?

Ja tässä kohtaa kyllä siitä vaatimattomuudesta tulee silkka suojamekanismi. Kun pienennän itseni ensin, niin kukaan muu ei pääse tekemään sitä. Jos en sano olevani hyvä, kukaan ei voi syyttää minua luulemisesta tai pahimmillaan vaikka "valehtelusta". Poistan samalla myös virheen tekemisen/epäonnistumisen tuottaman häpeän mahdollisuuden. Jos en näy/pysyttelen pienenä ja vaatimattomana, en voi joutua arvostelun kohteeksi.

Aika ovela järjestelmä. Ja samalla aika surullinen. Koska tällä tavalla voi viettää kokonaisen ihmiselämän. Piilottamalla sen, missä olet oikeasti on ihan hävyttömän hyvä. Tai että vaikka eläisit juuri sen näköistä ja kokoista elämää mitä tahdot.

Mutta se nöyryys, jota todentotta tarvitaan elämässä ei ole itsensä pienentämistä. Se on todellisuuden hyväksymistä. Jos osaat jotain, saat sanoa osaavasi. Jos olet tehnyt jotain hienosti, saat olla siitä ylpeä. Jos olet onnistunut/saavuttanut jotain, saat juhlia. Jos (kun) sinulla on lahja, saat käyttää sitä. Nöyryys tulee mukaan siinä kohtaa, kun ymmärrät, ettei lahjasi tee sinusta ihmisarvoltaan muita suurempaa ja parempaa. Mutta myöskään sinun ei tarvitse olla pienempi ollaksesi hyvä ihminen.

Eli kai tähän voi sanoa, että vaatimattomuus kaunistaa silloin, kun se tulee "täydestä itsestään, sieltä sydämestä". Ei silloin, kun se syntyy pelosta olla liikaa muille tai miellyttämisen tarpeesta.

"Minä olen tässä hyvä". Siinä on tervettä itsearvostusta. Siinä on nöyryyttä. Siinä on tilaa myös muille ja muiden onnistumisille. Ja ennen kaikkea siinä on silloin ihminen, jonka ei enää tarvitse pienentää itseään mahtuakseen muiden maailmaan ja muottiin.

Rakkaudella

-Jonna-

Categories: : Elämä kohtalo ja kasvu, Itsensä johtaminen ja identiteetti, Mieli tunne ja hermosto, Naiseus energia ja keho