Ajattelin tällä erää tarjoilla palasen sekä äitiyden selviytymiskomediaa että oikeasti ihan hyvän psykologisen ajatuksen (ainakin omasta mielestä).
Olen tässä viimeaikana taas toistuvasti törmännyt sellaisen ajatuksen kanssa naamatusten, että mihin minä käytän voimani ja energiani?
Nyt jotenkin viime aikoina ne voimat on olleet vähissä ja olen tullut kyseenalaistaneeksi omia ajatuksia ja uskomuksia jälleen kerran. Elämähän tarjoilee meille jatkuvasti tilanteita (ainakin meille lapsiperheen päille), joissa voimme olla oikeassa, loukkaantua, korjata, huomauttaa, opettaa, puolustautua tai räjähtää. Joka yleensä aloittaa samalla sellaisen kolmen vartin sisäisen monologin asian halki-poikki ja pinoon saamiseksi, sekä häpeän-, syyllisyyden-, pahanmielen- ja riittämättömyydentunteiden vuoristorataan. Mutta aina se, että voin taistella, ei tarkoita, että se kannattaa.
Minullahan on kotona kaksi teiniä ja yksi uhmaikäinen. Näiden kanssa tästä saa aivan loistavan käytännön oppikoulun lähes päivittäin. Raskain painoarvo taitaa nyt valua tuon melkein 3,5 vuotiaan diktaattorin laariin. Tiedän...kaikkeen ei tarvitse reagoida, mutta mutta. Uhmaikä- mikä ihana kasvun kokemus, niin lapselle kuin lähipiirillekin.
Eli nyt jos joku onnellisen seesteinen ja tyyni siellä tuhahtelee ja miettii, että ei voi olla niin karmeeta. Niin ajattele vaikka miltä tuntuisi johtaa kovassa kasvussa olevaa organisaatiota, jossa puolet työntekijöistä käy läpi ihan helvetillistä identiteettikriisiä, yksi osa elää hormonien ja maailmantuskan rajamailla ja yksi ilmoittaa olevansa itse asiassa koko universumin ylin päätöksentekijä, joka ei todellisuudessa tiedä haluaako vaiko eikö. Lähtökohtaisesti haluaa, mutta jos sukassa on ruttu niin hommahan saattaa muuttua, niin voin kertoa. Tervetuloa meille :D
Tässä perheellisenä olen varmasti oppinut yhden elämäni tärkeimmistä taidoista: kaikkiin taisteluihin ei todellakaan kannata lähteä. Ja kun itseasiassa tämä vitsaus ei koske pelkästään lapsiperhettä. Vaan täysin sama lainalaisuus pätee työhön, parisuhteeseen, ystävyyssuhteisiin ja vaikka some maailmaan. Ja erityisesti siihen yhteen Facebook-kommentoijaan Pirkko- Einariin, joka on päättänyt omistaa seuraavat kolme tuntia elämästään sille, että hän todistaa sinulle sinun olevan väärässä ja kaivavan kaiken paskan framille. ( näitähän riittää ja tämä on julkisen työn kannettava risti)
Niin eli on siis sanomattakin selvää, että jossain vaiheessa on ihan tervettä kysyä itseltään onko tämä ihan todella oikeasti minun taisteluni mikä pitää käydä?
Koska minä voisin kyllä, ehdottomasti voisin. Monissa tilanteissa voisin alkaa taistella ja sanoa sen viimeisen sanan. Voisin korjata toisen tekemän virheen ja samalla puolustaa itseäni. Voisin vaatia anteeksipyyntöä ja odottaa oivaltavaa hetkeä todistaakseni olevani oikeassa.
Voisin myös muistuttaa teiniä siitä, että hän on kuullut saman asian jo 17 kertaa kuluneen viikon aikana. Voisin jopa kaivaa arkistosta todisteet siitä, että: ”MINÄ SANOIN TÄMÄN JO TIIISTAINA KLO. 14.38.” Ja voi sitä tyydytyksen määrää. Mutta mitäs sitten?
Sainko rauhan?
Ratkesiko asia?
Paraniko suhde?
Oppiko toinen?
Vai sainko vain pienen, hetkellisen voiton ja uuden mahdollisuuden olla helvetin ärsyyntynyt? Tämä on se kohta ihan siellä arjen melskeessä, joissa lopulta eroaa toisistaan kaksi asiaa- voittaminen ja hyvinvointi.
Olenko oikeassa – ja mitä väliä sillä lopunviimeeksi on? Tätä kysymystä ainakin itse opettelen ihan joka ikinen päivä ja jota olen joutunut opettelemaan kantapään kautta. Enkä vieläkään osaa.
Joskus olen oikeassa, siis ihan kiistatta. Jopa kaikki todisteet ovat puolellani. Todellisuus on puolellani ja jopa Google olisi puolellani, jos kysyisin siltä. Mutta vaikka olisin kuinka oikeassa, se ei vielä tarkoita, että minun kannattaa käyttää siihen kaikkea energiaani todistaakseni se tälle muulle väelle.
Nimittäin oikeassa oleminen on yllättävän kallis harrastus. Se kuluttaa aikaa, hermoja, koko ihmissuhteita ja joskus jopa sen viimeisen jäljellä olevan hermosolun, joka vielä aamulla uskoi, että tästä päivästä voisi tulla ihan hyvä. Siksi olenkin opetellut kysymään nykyään mieluummin itseltäni: Mitä tästä seuraa, jos lähden tähän taisteluun mukaan? Ja mitä tästä seuraa, jos en lähde?
Sillä kaikki minua ärsyttävä ei sitten kuitenkaan ole niin tärkeää!!!
Tämä on muuten aivan hitokseen vaikea oppiläksy sisäistettäväksi, ainakin itselle. Koska se ärsytys saa asian tuntumaan tärkeältä. Jos jokin asia ottaa minua kunnolla päähän, yksinkertaiset monimutkaiset naisenaivoni ilmoittavat välittömästi TÄMÄ ASIA ON NYT KÄSITELTÄVÄ.
Mutta kun ei ole. Se voi olla vain ärsyttävää. Se teinin myöhästymismerkintä (taas) Wilmassa ja mainitset asiasta, koska ärsyttää. Vastaus on ”Joo joo.” Ärsyttävää. Uhmaikäinen päättää, ettei hän voi millään tavalla pukeutua niihin housuihin, jotka hän itse valitsi- ihan hemmetin ärsyttävää. Tänä aamuna, olen kipuillut, kun kukaan ei vastaa sähköpostiin niin nopeasti kuin olisin toivonut-ärsyttävää!
Mutta ymmärrä ystävä hyvä, että kaikki nämä eivät ole automaattisesti sinun käytäviä taisteluita. Ne nyt tuppaa olemaan vain…asioita. Ja asioilla on kummallinen taipumus menettää merkitystään, kun niiden ympärille ei rakenna kokonaista draamankaarta. ( Alkaa valjeta, että taidan sanoittaa tätä tekstiä ennen kaikkea itselleni :D)
Mihin taistelunsa sitten pitäisi perustaa?
Ei siihen, mikä ärsyttää eniten. Eikä siihen, missä haluaa olla oikeassa. Eikä edes siihen, missä toinen ansaitsisi kuulla kunniansa tai tietäisit, että tässä asiassa on helppo voittaa.
Vaan siihen, mikä on oikeasti tärkeää ja merkityksellistä.
Minusta hyvä taistelun valinta perustuu ainakin neljään kysymykseen. Voi niitä olla enemmänkin ja onkin, mutta näillä neljällä olen opetellut omien taisteluideni valintaa.
1. Onko tällä asialla merkitystä vielä huomenna?
Jos tämä asia on huomenna yhdentekevä, tarvitseeko siihen menettää tämän päivän hermoja? Joskus paras vastaus kaikkeen on nukkua yön yli ja aamulla huomata ”Ai niin. mikä oli?”
Erinomainen säästötoimenpide.
2. Suojaanko tässä jotain itselleni tärkeää?
On eri asia puolustaa omaa egoaan kuin puolustaa omia arvojaan.
Rajoja, toisen ihmisarvoa, lasta, oikeudenmukaisuutta, omaa turvallisuutta, jotain, minkä rikkomisella olisi oikeasti seurauksia. Näistä kannattaa tarvittaessa pitää kiinni vaikka kynsin hampain, eikä kaikkea pidä niellä rauhan nimissä.
3. Onko tämä asia minun vastuullani?
Tämä on yksi vapauttavimmista pohdiskelun teemoista. Nimittäin kaikki asiat eivät vaan kuulu minulle. Kaikkien mielipiteet eivät ole minun kontollani. Eikä minun tarvitse säädellä ja ottaa vastuuta kaikkien tunteista.
Ei ole minun vastuullani selvittää kaikkia väärinkäsityksiä ja ihan kaikki ei myöskään ole ansainneet minulta oppituntia siihen, miten olisi hyvä käyttäytyä (enkä pidä itseäni käyttäytymisen mestarina, vaan tällä peilaan siihen, jos toinen käyttäytyy epätoivotulla tavalla minua kohtaan).
Joskus aikuisen ihmisen tärkein tehtävä on antaa toisen aikuisen ihmisen olla väärässä.
Ja kohta 4. Onko minulla tähän nyt tarvittavia voimavaroja? Tämä on erityisen tärkeä- se alleviivattava pykälä. Koska sama asia voi olla tänään ratkaistava ja huomenna täysin yhdentekevä. Väsyneenä, nälkäisenä, stressaantuneena tai muuten kuormittuneena ihmisen kapasiteetti kapenee huomattavasti.
Silloin viattomasta erimielisyydestä voi kehittyä lähes kansainvälisen tason kriisi, jossa kaivetaan esiin vuoden 2019 tiskitilanne, appiukon kommentit, lapsuuden traumat ja se, kuka helvetti tässä perheessä koskaan tekee yhtään mitään- HÄ?
Kaikki asiat ei kaipaa ratkaistuksi tulemista. Jotkut vaan kaipaa ensin ruokaa, unta ja aikaa, kun voi kuulla vaikka omat ajatuksensa. Tämä pätee eritoten aikuisiin niissä kuuluisissa ruuhkavuosissa.
Olenkin joutunut myöntämään itselleni taas jälleen kerran, että jos yritän puuttua kaikkeen ja hallinnoida kaikkea tässä elämäni Sirkus Sariolassa, niin minusta ei jää kovinkaan paljoa jäljelle tähän itse elämään ja siitä nauttimiseen.
Eli melkein voisi sanoa, että on pakko oppia erottamaan
Mikä on minun tehtäväni vanhempana?
Ja mikä on vain asia, joka sattuu olemaan juuri nyt niin ärsyttävä, että aivot savuaa?
Kaikkiin ei tarvitse, eikä kannata tarttua. Joskus ne lapset tarvitsee rajan vetoa, joskus hyvässä hengessä käytävää keskustelua ja joskus jopa seuraamuksia. Mutta joskus viisainta voi olla antaa tilaa, jonka hän tarvitsee kasvaakseen ihmiseksi ilman, että joku seisoo vieressä korjaamassa jokaista mutkaa suoraksi repaleisten hermojen säestämänä.
Ja tämä sama pätee itseemme. Sillä tämä elämä ei ole taistelukenttä. Tai ainakaan sen ei tarvitse olla. Me voimme kyllä elää niin, että koko ajan joku asia on pielessä ja huonosti. Aina löytyy se joku joka tekee väärin/ sanoo väärin. Ei ymmärrä, eikä käyttäydy niin kuin pitäisi.
Näissä taisteluissa tuntuu, ettei kukaan arvosta, eikä kuuntele eikä sen liiemmin vastaa, kun kysytään. Ja vielä kun se joku jätti taas sen saatanan maitopurkin pöydälle ja tyhjän vessapaperinhylsyn telineeseen.
Ja jos annamme jokaiselle näistä täyden huomion, elämästä tulee loputon sarja pieniä sotia. Silloin emme enää valitse taisteluitamme vaan ne taistelut valitsevat meidät. Ja itseasiassa näännyttävät meidät aikalailla kokonaan. Se on aika raskas tapa elää.
Apulanta laulaa: "Viisaus ei asu meissä..." Mutta ehkä viisautta on siinä, että oppii kysymään itseltään ”Tarvitseeko/onko minun tarpeellista taistella tästä asiasta ollenkaan?”
Mitä se on se sellainen mihin haluan käyttää voimavarani?
Mistä haluan pitää kiinni?
Mikä ansaitsee ääneni?
Mikä ansaitsee rajani?
Ja mikä taas saa ihan rauhassa mennä ohi kuin kusetettava koira?
Elämässä ei ole tarkoitus voittaa jokaista taistelua. Vaan tarkoitus on käyttää voimansa niihin asioihin, joiden puolesta haluaa elää.
Ja jos sen jälkeen jää vielä energiaa, voi tietenkin mennä teinin huoneeseen ja pyytää ne sukat sieltä lattialta ilmestymään pyykkikoriin. Mutta en lupaa, että siitä kannattaa tehdä taistelua.
Lupaan itselleni taas pyhästi, että olen valinnut rauhan.
Ainakin tämän kerran. Tänään. Tässä hetkessä ja tällä sekunnilla. Ja ihmetellään sitten huomenna lisää ja uusin ajatuksin. HAH...:D
Rakkaudella,
Jonna
Categories: : Elämä kohtalo ja kasvu, Ihmissuhteet rakkaus ja dynamiikat, Itsensä johtaminen ja identiteetti, Mieli tunne ja hermosto, Naiseus energia ja keho