Neuvomisen ja toimivan kuuntelemisen raja
Jonna Hallikainen 
Milloin toiminta on oikeaa auttamista ja milloin vain yritystä korjata toinen omien kipukohtien varjolla?
Kun toinen kertoo meille ongelmastaan tai haasteestaan, niin ensimmäisenä kuvittelemme helposti, että meidän tehtävä on ratkaista se. Tarjota toiselle toimivia vaihtoehtoja ja tarjota ikään kuin ulospääsy tilanteesta, eikö?
Kertakaikkiaan kummallinen käsitys auttamisesta. Omassa työssä tämä kyseinen ilmiö tulee vastaan poikeuksetta, kun tullaan hakemaan valmiita ja toimivia ratkaisuja/ vastauksia. Ikään kuin olisin joku toivomussampo, josta maagisesti sitten ne oikeat vastaukset putkahtaa jokaiselle, kuin manulle illallinen. Siksi olenkin päätynyt antamaan minun kanssa töitä tekeville lupauksen, että en lupaa yhtään ainoata helppoa vastausta, mutta lupaan tarjota piinkovia kysymyksiä ja niiden kautta syntyviä oivaltavia ratkaisuja lopputuotoksena.
Meidän tehtävä elämässä on etsiä alati vastauksia/puuttuvia palasia. Tarjota näkökulmia ja keksiä vaihtoehtoja.
Mutta meidän tehtävä ei ole automaattisesti kertoa toiselle, mitä itse tekisimme vastaavassa tilanteessa tai edes antaa neuvoja. Sillä kysyjä harvoin edes suoranaisesti pyytää neuvoja tai suoraa ratkaisua.
Hän pyytää vain tilaa ajatella ääneen.
Jakaa ajatuksia ja antaa niille tilaa. Ja tässä kohtaa kuuntelemisen ja neuvomisen väliin piirtyy häilyvä raja, jonka ylittäminen tapahtuu kuulijalta hämmästyttävän helposti- kuin itsestään.
Olen aiemmin kirjoittanut kuuntelemisesta ja kuulemisesta (pääset lukemaan sen tästä). Uskallatko todella kuulla kun toinen puhuu. Uskallatko kuulla ja nähdä myös ne rivien välit?
“ en enää tiedä, mitä teen tämän tilanteen kanssa.”
Niin se ei aina sisällä kysymystä mitä minun pitäisi tehdä? Vaan kaikessa yksinkertaisuudessaan hän haluaa sanoittaa sinulle, että ei vielä itse tiedä mitä ajatella asiasta. Voitko olla hetken tässä minun kanssa, että saan ajatella ääneen.
Hiljaisuus tuntuu meistä helposti epämukavalta, joten täytämme sen neuvoilla. Hiljaisuuteen sitoutuu epävarmuutta, pelkoa, hämmennystä jopa lohduttomuutta ja suruakin. Koska tässä ihmiselämässä meillä on alati kiire, niin haluamme nopeita ratkaisuja- myös kuulijana.
“Minä tekisin sinuna näin, oletko kokeillut…?”
Ja pahimmillaan toinen on ehtinyt sanoa vasta kolme lausetta, kun meillä on jo valmis toimintasuunnitelma hänen elämäänsä ja sen edesauttamiseksi. Ihminen meissä reagoi kuultuun. Tehokasta, mutta mahdollisesti täysin hyödytöntä.
Kuunteleminen ei tarkoita passiivisuutta. Nimittäin toimiva kuunteleminen ei ole sitä, että istut hiljaa kuin huonekasvi joka tojottaa nurkassa ja odotat omaa vuoroasi puhua.
Kuunteleminen on parhaimmillaan eleetöntä ja aktiivista. Se on toisen ihmisen kokemuksen vastaanottamista ilman, että alat välittömästi muokata sitä omaksi tulkinnaksesi tapahtuneesta.
Vain ihminen toiselle ihmiselle. Kun ihminen saa puhua loppuun ilman, että hänen kokemustaan ryhdytään heti ruotimaan tai korjaamaan, hänen oma ajattelunsa alkaa usein tehdä työtään. Hän löytää kyllä usein itse sen asian, jota me olimme niin innokkaasti hänelle kertomassa. Ja koska meistä kukaan ei kykene toisen mokkasiineissa askeltakaan ottamaan, niin kuka voisikaan löytää parhaimman ratkaisun asioihin, kuin henkilö itse.
Ja en halua kuulostaa sitä että neuvoa ei saa kysyä tai neuvoja ei saa antaa. Se neuvominen ei itsessään ole ongelma- minä en vastusta neuvoja. Niitä kaipaa usein itsekin. Vaan päinvastoin.
Kun ihminen tarvitsee näkökulmaa, jota ei itse juuri sillä hetkellä näe on tärkeä osata pyytää sitä. “Sano sinä, mitä tekisit vastaavassa tilanteessa.” Ja silloin kannattaa sanoa oma mielipiteensä, kuitenkaan asettamatta itseään päättäjän tai vastuunkantajan rooliin. Tässä asuu yksi pieni, valtavan tärkeä sana: pyytää.
Neuvo toimii aivan eri tavalla silloin, kun se on pyydetty. Silloin se ei ole toisen kokemuksen päälle asetettu ratkaisu sinulle täysin hypoteettisen tilanteeseen, joka on toiselle todellinen.
Se on tarjottu näkökulma.
Ja usein siinä on enemmän viisautta kuin kymmenessä valmiissa neuvossa. Koska silloin et oleta. Sinä kysyt: "haluatko, että kuuntelen vai haluatko, että mietitään tähän yhdessä ratkaisuja"?
Automaattisen neuvomisen tarve kertoo enemmän neuvojasta kuin neuvon tarvitsijasta. Uskallatko kuulla!!!!! Tätä kannattaa vähän mutuilla.
Miksi meidän on niin vaikeaa vain kuunnella?
Miksi toisen paha olo synnyttää meissä niin voimakkaan tarpeen tehdä asialle jotakin?
Toisen tunne voi aktivoida meidän oman avuttomuuden- ja riittämättömyyden tunteemme. On vaikeaa katsoa vierestä, kun toinen kärsii. Haluamme poistaa sen toisen kokeman kivun. Mutta toisen kipua ei aina voi poistaa, eikä meidän tehtävämme olekaan. Nimittäin joskus se on suurin lahja, jonka voit toiselle antaa. Kyky pysyä hänen vierellään läsnä ilman, että yrität kiirehtiä häntä pois siitä kohdasta, jossa hän juuri nyt on. Sillä usein se on se käänteentekevä kasvamisen kohta- muutoksen mahdollistaja.
Ja sitten on myös niitä kuuntelemisen hetkiä jolloin me emme oikeastaan kuuntele sitten lainkaan. Odotellaan kyllä kiltisti omaa vuoroamme päästä ääneen ja kun toinen puhuu niin meidän päässämme pyörii omat ajatukset ja omat tarinat. Ja kun toinen lopettaa, aloitamme oman tarinamme äänen kalkattamisen. Näennäisesti keskustelimme- todellisuudessa vaihdoimme vain äänessä olevan kilpailijan vuoroa.
Se tietoinen kuunteleminen vaatii meiltä paljon enemmän. Se vaatii hetkeksi luopumista omasta tarpeesta olla äänessä, oikeassa, hyödyllinen, viisas tai ratkaiseva. Se vaatii kykyä olla olematta päähenkilö toisen tarinassa. Kykyä olla olematta tarpeellinen tai riittävä. Ja se on yllättävän vaikeaa. Ihmisen on hyvin vaikea usein sietää epävarmuutta, riittämättömyyttä, pelkoa tai edes ymmärryksen ja kokonaiskuvan puutetta.
Ehkä tärkeintä mitä haluan sinulle sanoa, on että ÄLÄ varasta toiselta hänen omaa oivallustaan.
Kun annat toiselle heti valmiin vastauksen (sinun näkökulmastasi), saatat samalla viedä ja todennäköisesti vietkin häneltä mahdollisuuden löytää ratkaisut itse. Itse löydetty oivallus on aivan eri asia kuin ulkopuolelta annettu tieto/neuvo.
Neuvo kertoo kuulijalle, että tässä on vastaus. Kun taas hyvä kysymys voi avata oven omaan ongelmanratkaisuun- oivallukseen mitä sinä jo tiedät tästä asiasta ja mitä sinun pitää tietää lisää. Ensimmäinen tekee toisesta helposti neuvojen vastaanottajan. Jälkimmäinen palauttaa vallan takaisin hänelle itselleen päätöksenteossa.
Minä uskon ihmisiin niin paljon, että en halua aina antaa heille valmiita vastauksia- itseasiassa kovinkaan usein. Haluan kysyä kysymyksiä, jotka pakottaa heidät kuulemaan oman vastauksensa. Tällaisessa muutoskohdassa oleva ihminen ei useinkaan tarvitse lisää tietoa, sillä sitä on kyllä tarjolla niin paljon kun jaksat itseesi imeä, mutta hän tarvitsee sellaisen luvallisen tilan, jossa hän tulee nähdyksi ja hänen oma tietonsa tulee kuuluviin myös itselle. Voisi kai sanoa, että joskus ne asiat on niin päivänselviä, ettei uskalla luottaa niihin niiden helppouden vuoksi. Mutta sitten kun saat kuulla omat ajatukset käyttäen toista ihmistä kuulolaitteena itsellesi hetkellisen kuurouden äärellä- syntyy selkeys ilman yhtään ainutta neuvoa.
Eli jos olet se, joka on aina ensimmäisenä neuvomassa muita, kokeile ensi kerralla tätä. Kun joku kertoo sinulle vaikeasta asiasta tai meneillään olevasta tilanteesta, älä tee mitään ensimmäiseen viiteen minuuttiin.
Kuuntele!
Älä vertaa, älä koeta ratkaista. Älä kerro omaa tarinaasi täyttääksesi toisen tarinaa. Älä muodosta vielä mielipidettä suuntaan äläkä toiseen.
Jos kertoja pyytää sinun näkemystäsi asiaan ja hän sanoo haluavansa sen, olisi se millainen tahansa- anna se. Mutta muista: sinun kokemuksesi kuuleman perusteella on sinun kokemuksesi. Se ei automaattisesti tarkoita tai ole toisen ihmisen käyttöön tarkoitettu toimintaohje.
Mutta jos taas hän ei pyydä tai halua neuvoa, älä loukkaannu. Se ei tarkoita, ettei hän arvosta sinua. Se voi parhaimmassa tapauksessa tarkoittaa, että hän luottaa itseensä, omaan tietoonsa, harkintakykyynsä ja päätöksentekoonsa niin paljon, ettei halua kenenkään vaikuttavan häneen tässä kyseisessä asiassa.
Yksi terveimmän ja kauneimman vuorovaikutuksen merkeistä on ettei meidän tarvitse jatkuvasti pelastaa toisiamme. Voimme vain myös olla toistemme vierellä, kuulla, kysyä ja pysyä. Antaa toiselle sen kunnioituksen, että hänen elämänsä ei ole meidän ratkaistava yhtälö. Ettei kaikkea tarvitse korjata. Jotkut asiat tarvitsevat vain tulla kuulluiksi. Ja joskus ihminen ei tarvitse sinulta vastausta tai ratkaisua. Hän tarvitsee ainoastaan kokemuksen siitä, että saa olla keskeneräinen sinun seurassasi ilman, että joku kiirehtii rakentamaan hänestä yhtään valmiimpaa.
Rakkaudella,
Jonna
Categories: : Elämä kohtalo ja kasvu, Ihmissuhteet rakkaus ja dynamiikat, Itsensä johtaminen ja identiteetti, Mieli tunne ja hermosto